Tornitalojen juurelta maisema pikemminkin koetaan kuin katsotaan

Square

On tornitaloja ja sitten on tornitaloja.

Jos lähtökohtana on ainoastaan, että korkealle on päästävä, niin lopputuloksena yleensä syntyy huonoa kaupunkia.

Jos taas lähtökohtana on, että pyritään rakentamaan mahdollisimman hyvää kaupunkia, niin joukkoon sopii hyvin harkitusti myös korkeita rakennuksia.

Kuume, joka Helsingissä korkealle rakentamisen ympärille on syttynyt, vaikuttaa valitettavasti enemmän edelliseltä kuin jälkimmäiseltä.

Lopputuloksena on helposti “lisää vain ihmiset” -tilanne, eli katuympäristö, jossa ihmiset eivät viihdy. Jos kadut ovat liian leveitä ja niitä ajetaan autolla yli 40 km/h ja talot on sijoiteltu toisistaan hajalle, lopputuloksena on ihmisistä tyhjää tilaa täynnä autiuden tuntua.

Myös hyvin onnistuneita toteutuksia korkeasta rakentamisesta on. Niitä yhdistää yleensä se, että kadut eivät ole sen leveämpiä kuin muuallakaan, autojen nopeudet ovat 30 km/h pinnassa tai sen alapuolella ja rakennukset on pantu kortteleihin. Autiuden tunnun tilalla on kaupunkimainen tunnelma. Ja ketkä sen tekevät? Jalankulkijat.

Toivoisin, että suunnittelusta käytävä keskustelu ei pyörisi pelkästään sen ympärillä, ovatko tornitalot itsessään perkeleestä vaiko taivaanlahja.

Kaino toiveeni olisi, että rakentamisesta käytävän keskustelun keskiöön palautettaisiin se, mitä on hyvä kaupunkirakentaminen laajemminkin kuin pelkkänä maisemakysymyksenä.

Oheinen Arkkitehti-lehden numero 4/2012 sisältää monta hyvää puheenvuoroa juuri siitä.

Jätkäsaaren tornitalon suunnittelun kohdalla keskustelu nousee pintaan, koska kyseessä on merenranta – eli maisema. Toki nyös siksi, että yksittäinen rakennus tarjoaa helpomman tarttumapinnan kuin kokonainen kaupunginosa (Keski-Pasila).

Ja harmillisesti juuri Keski-Pasilan kohdalla tehtiin jo todella pösilöä kaupunkitilaa, kun taas Jätkäsaaressa on tässä yhteydessä – rakennuksen korkeuteen kantaa ottamatta – tehty katutason ja tilan kaupunkimaisuuden huomioimisessa pääsääntöisesti ihan mallikkaita ratkaisuja.

Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsentä Mikko Särelää lainaten:

“Harmillisesti tämän keskustelun kohdalla, Jätkäsaaren torni on Helsingin tornisuunnitelmista ainoa, joka on osa normaalia kaupunkia ja josta voisi tulla hyvin toimiva osa ympäröivää kaupunkirakennetta. Ei sekään loistava visuaalisesti ole, mutta onpahan ainakin katu ja kadulla seinä.

Jostain syystä Jätkäsaaresta valitetaan, mutta [Keski-]Pasilasta tai Kalasatamasta ei.”

Room with a view!
Vancouver, näkymä 30. kerroksesta.


San Francisco, car free day.

Modern vs Old / street of Franfurt am Main / skyscrapers / Germany
Frankfurt.

IMG_3274
New York.

<3 Helsinki
Helsinki, launtaina 11.5.2013.

"Banker" Hill Steps
Los Angeles.

USA_Day_02-LA_Downtown_04
Los Angeles.

Basel
Basel. Kaupungin korkein rakennus Basler Messeturm, 32 kerrosta, 105 metriä (2003).

2011-09-28 15.51.23.jpg
Kista, Tukholma.

The dark towers
Näkymä Kistaan.

Posted in Helsinki, yhteiskunta | Leave a comment

Entä kun aurinkoenergiasta tulee halvempaa kuin fossiilisesta energiasta?

On keskipäivä maanantaina, 15.4.2013. Uusi maailmanennätys syntyy: Saksan 1,3 miljoonaa aurinkovoimalaa paahtavat sähköä 22,7 GW:n ennätysteholla.

Huhtikuun ennätyspäivän aikana maassa tahkotaan aurinkosähköä yhteensä 167 GWh. Tämä vastaa tyypillisenä maanantaipäivänä Saksassa hieman yli 12 prosenttia maan sähkön kokonaistarpeesta. Ei siis enää suinkaan merkityksetöntä, kuten aurinkovoimalle vielä kymmenen vuotta sitten oli tapana nuivasti tuhahdella.

Silti vanhat mielikuvat istuvat tiukassa.

Mutta vaikka monen mielissä aurinkoenergia on edelleenkin pelkkää kuumaa ilmaa, niin kuitenkin itseään vakavasti otettavina pitävien arvioitsijoiden näkemykset alkavat muuttua.

Aurinkovoiman kustannustehokkuus parantuu eksponentiaalisesti: 36 vuodessa aurinkopaneelien hinta on pudonnut 100-kertaisesti. Vuonna 1977 paneelit maksoivat USA:ssa $76,67/W. Vuonna 2013 enää $0,74/W.

Muutoksen ensisijainen syy on teknologinen kehitys valmistajien oppiessa tuottamaan aurinkopaneeleja käyttämällä entistä vähemmän energiaa ja raaka-aineita sekä tekemällä paneeleista ja komponenteista aiempaa helpommin asennettavia.

Vaikka aurinkovoimalla ei tuoteta nykyään USA:ssa edes prosenttia energiasta, niin Saksassa osuus nousee ajoittain jo yli kymmenen prosentin. Toukokuun 2012 ensimmäisellä viikolla aurinkovoima tuotti 1,1 TWh sähköä, mikä kattoi lähes 12% maan sähköntarpeesta.

Aurinkoenergian hinnan aleneminen suhteessa tavanomaisiin energianlähteisiin on nopeutunut entisestään parin viimeisen vuoden aikana. Trendin odotetaan jatkuvan seuraavat 10-20 vuotta.

Huomionarvoista siis on, että muutos on juuri alkanut ja se voimistuu koko ajan.

Vuonna 2011 maailman asennetun aurinkovoiman kokonaiskapasiteetti oli 70 GW, josta 52 GW oli Euroopassa.

Vuonna 2012 aurinkovoiman globaali kokonaiskapasiteetti nousi 102 GW:iin, kun se vielä vuonna 2001 oli alle 2 GW. Siis 11 vuodessa 100 GW lisää kapasiteettia.

Vuoden 2013 loppuun mennessä aurinkovoiman kapasiteetti koko maailmassa tulee nousemaan lähes varmasti enemmän kuin vuonna 2012, eli ennätykset paukkuvat jälleen. Vuoden 2013 lopulla maailmassa lienee jo lähes 140 GW aurinkovoiman talteenottokapasiteettia. Yhä suurempi osa siitä rakennetaan Euroopan ulkopuolelle.

Mikäli kasvutahti ei nousisi koko ajan, niin vuoden 2015 lopulla maailmassa olisi noin 200 GW kapasiteetti valmiina aurinkoenergian tuotantoon. Siis tuplasti vuoden 2012 verran. Mutta vauhti lisääntyy joka vuosi, joten hyvin todennäköisesti luku on lopulta tätä suurempi. Mahdollisesti jopa hyvinkin paljon tätä suurempi, sillä nyt myös Kiina ja USA pystyttävät omia aurinkovoimaloitaan kiihtyvään tahtiin. Kuten myös mm. Japani ja Intia.

Samalla kun vuosi 2012 oli paitsi aurinkovoiman lisäkapasiteetin ennätysvuosi (31 GW uutta kapasiteettia), niin se oli Euroopalle myös eräänlainen auringonlaskun varoitus.

Vuonna 2011 Euroopan maailmanlaajuinen osuus uudesta asennetusta aurinkoenergian kapasiteetista oli vielä 74%, mutta vuonna 2012 osuus oli enää 55%. Ja suhteellinen osuus tulee yhä laskemaan muiden kasvattaessa omaa osuuttaan.

Eikä pelkkä suhteellinen osuus, sillä vuonna 2012 Euroopassa asennettiin 17 GW uutta aurinkovoiman tuotantokapasiteettia, kun sitä vuonna 2011 asennettiin 22,4 GW.

Alan oman arvion mukaan tällä tulee olemaan käänteentekevä vaikutus: jatkossa aurinkovoiman nopein kasvu tulee tapahtumaan juuri Kiinassa, USA:ssa, Japanissa ja Intiassa.

Aurinkoenergialla tuotetaan nyt noin kolme prosenttia EU:n sähköntarpeesta, muualla vielä vasta noin prosentin verran.

Samaan aikaan EU suunnittelee suojamuurien pystyttämistä oman aurinkovoimateollisuutensa puolustamiseksi Kiinan kilpailulta. Komissio päättää asiasta kesäkuussa. Jos tullit astuvat voimaan, ne nousevat 37,3 – 67,9 prosenttiin.

Kiinaa on Euroopassa syytetty aurinkoteknologian hintojen dumppaamisesta, eli polkumyynnistä, jonka mahdollistaa Kiinan valtion kotimaiselle teollisuudelleen suoma epärealistisen halpa rahoitus.

Kiinalaiset valmistavat paneeleja huomattavasti halvemmalla kuin eurooppalaiset. Vuosien 2009-12 välillä Kiinasta tuotujen paneelien hinnat laskivat 75% ja komponenttien hinnat 40%.

Yhdysvallat määräsi vastaavan rangaistustullin jo vuonna 2012 oman tuotantonsa suojaamiseksi.

Kiinan näkemyksen mukaan EU:n ongelma ei ole epäreilu kilpailu, vaan teollisen kilpailukyvyn puute. Kilpailuetunsa ansiosta kiinalaiset pitävät hallussaan nyt noin 4/5 Euroopan aurinkopaneelimarkkinoista.

Kriittinen näkemys voisi pitää Euroopan heikentyvän kilpailuaseman osasyynä myös sitä, että EU on sitonut itse itsensä pakkopaitaan, joka ei Kiinaa sido.

Kiintoisa sivujuonne on sekin, että monet eurooppalaiset aurinkovoimaan liittyvän teknologian valmistajat varoittavat EU-komissiota nimenomaan siitä, että suojatullit tulevat haittaamaan eurooppalaisia aurinkoteknologian tuottajia paljon enemmän kuin suojaavat toisten eurooppalaisten valmistajien kiinalaisten epäreiluksi syyttämältä kilpailulta.

Entä se käytännön ongelma, että aina – esimerkiksi öisin – ei paista aurinko? Pohdin sitä itsekin, kunnes vihreä poliitikko Touko Apajalahti valotti, että “kysymys on siitä, kuinka nopeasti aurinkoenergian hinta laskee niin paljon, että se kompensoi akkutekniikan kustannukset.”

Akkuteknologia tulee kehittymään vielä valtavasti, koska oikeastaan vasta nyt alkaa se historianvaihe, jossa akkuinnovaatioille on todellista kysyntää. Samoin energian kuljettamiseen liittyvät kysymykset ovat vasta nyt tulossa kokonaisten mantereiden laajuisiksi.

Nähtäväksi jää, mikä laajempi vaikutus suojamuureiksi tarkoitetuilla tulleilla sekä paneeli-, komponentti-, akku- ja voimansiirtoteknologian kehityksellä on. Joka tapauksessa on selvää, että 2010-luku jää historiaan vuosikymmenenä, jolloin aurinkovoima todella löi itsensä läpi koko maailmassa oikeasti varteenotettavana energiateknologiana, jota ei voida enää sivuuttaa olankohautuksella.

Toisaalta aurinkovoima on toki vain yksi osa 2000-luvun energiapaletin uudelleenmäärittelyn sisällöstä – vaikka se tuleekin olemaan huomattavasti merkittävämpi kuin moni uskoikaan. Hopeiset luodit kannattaa unohtaa. Energiakoria ei voida jättää minkään yksittäisen tuotantomuodon varaan.

Samalla esimerkiksi ns. supergridin, eli sellaisen voimaverkon, joka kestää aurinkoenergian ja tuulivoiman tuotannon ajoittaisten suurten heilahtelujen aiheuttaman paineen nykyistä voimansiirtoverkkoa paremmin, kehittäminen voisi olla yksi parhaista elvytyksen muodoista, mitä Euroopassa kannattaisi miettiä taloustaantuman keskellä juuri nyt.

Mitä suuremmaksi aurinkovoiman merkitys nousee, sitä enemmän ihmisiä ala myös työllistää. Juuri tämä puoli asiasta saa myös sekä konservatiivisimmat uusiutuvan energian vastustajat että teollisen protektionismin puolestapuhujat heräämään puolustamaan aiemmin mitättömänä viherpiipertämisenä pitämäänsä – yhtäkkiä merkittäväksi muuttunutta – teollisuudenhaaraa.

Herättää ymmärrettävää suuttumusta, että työpaikat, vaikka ne eivät aiemmin vihreän leimansa vuoksi kelvanneetkaan, karkaavat muualle.

Olennaista muutoksessa on sekin, että toisin kuin perinteiset erittäin keskitetyt – fossiilisiin polttoaineisiin ja varsinkin ydinvoimaan nojaavat energiantuotantomuodot – aurinkovoima perustuu hajautettuun tuotantoon.

Saksassa on jo 1,3 miljoonaa auringosta energiansa saavaa yksittäistä pienvoimalaa – ja uusia tulee koko ajan. Jopa liian nopeasti, sanovat voimansiirron kapasiteetista huolissaan olevat. Tämän vuoksi syöttötariffia pienennettiin Saksassa vastikään.

Aalto-yliopiston tuotantotalouden tutkinto-ohjelman vastuuprofessori Eero Eloranta analysoi alan kiinnostavaa kehitystä näin:

“Onhan tässä aika pitkä pätkä tuotteen elinkaarta. Viimeisen vaiheen aikana tuote kommoditisoitui ja valmistus siirtyi Kiinaan, missä alan yritykset kilpailevat toisiaan hengiltä. Päälle taitaa tulla vielä EU:n rankaisutullit, kuten muillekin kypsän elinkaaren tuotteille. Pardoksaalista tässä kehityksessä on se, että business ei oikeastaan ole päässyt vielä edes kunnolla alkuun, kun jo yksi avainteknologia on muuttunut halpikseksi. Siirryttiin massatuotantoon paljon ennen kuin syntyi massamarkkinoita. Eli eiköhän aleta kukin soveltamaan tätä hienoa teknologiaa, niin saadaan kustannustaso laskemaan entisestään.”

Yksittäisen ihmisen kannalta muutos merkitsee vapautumista suurten energiayhtiöiden talutusnuorasta. Jopa liikaa, sanovat puolestaan siitä huolissaan olevat. Heiltä voi kysyä, mitä oikeastaan pelkäätte?

Toinen mielenkiintoinen kysymys, jonka kehitys nostaa, on: mitä tapahtuu sitten, kun aurinkoenergiasta tulee halvempaa kuin fossiilisesta energiasta?

Entä, kun siitä tulee 5-10 kertaa halvempaa?

Lähteet:

Armchair Economics
1

Cleantechnica
2
3

Economist
4

Financial Times
5
6

Wall Street Journal
7

Sitaatti:

Eero Eloranta
8

Posted in talous, tekniikka, uudistus, yhteiskunta, ympäristö | 18 Responses

Kukkia Annamari Sipilälle

IMG_0323

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilä kirjoittaa kolumnissaan pyöräilystä ja pyöräilijän paikasta liikenteessä.

Niinkin yksinkertaiselta päältä päin vaikuttava asia kuin liikenne tuottaa tavattomasti ristiriitoja. Kadun tai tien ei tarvitse olla kovinkaan montaa sekuntia tukossa, kun pään sisällä jo kuohahtaa. Tämä lienee tuttu tunne mitä hyvänsä ajoneuvoa elämässään useammin kuin kerran kuljettaneelle aikuiselle.

”Pyöräilijät pitää siirtää omille erotetuille kaistoilleen autokaistojen viereen”, Sipilä kirjoittaa. Hän on täysin oikeassa: pyörän paikka ei ole jalkakäytävällä, vaan kadulla. Myös polkupyörä on nimenomaan ajoneuvo.

Lisäisinkin Sipilän jo kirjoittamaan ainoastaan sen, että kantakaupungin vilkasliikenteisillä pääkaduilla pyöräilijät pitää erottaa fyysisesti sekä autoista että jalankulkijoista – rauhallisemmilla kaduilla pyöräily on turvallista autojen kanssa, kunhan nopeudet eivät ylitä 30 km/h.

Sipilä kirjoittaa myös pyöräväylistä: ”Tehkää niistä sitten korotettuja tai vaikkapa kukitettuja, mutta jalankulkijoiden tehtävä ei ole varoa päällekäyviä kaksipyöräisiä.” Taas Sipilä on täysin oikeassa. Jalankulkija on kaupungin kuningas, ja kuninkaalle tulee suoda se, mikä kuninkaalle kuuluu: oikeus kävellä rauhassa.

Kiinnittäisinkin huomiota siihen, miten tämä tehdään: erottamalla pyöräilijät pääväylillä fyysisesti (a) niin jalankulkijoista kuin (b) myös autoista.

Jos Helsingissä pyöräilijät erotetaan pääväylillä vain jalankulkijoista, mutta ei autoista – kuten esimerkiksi Mannerheimintiellä on nyt Stockmannilta Sokokselle tehty – niin tuloksena on vain entistäkin nopeammin ajavia nuoria miespyöräilijöitä, mutta ei lisää kaiken ikäisiä, kokoisia ja näköisiä pyöräileviä kaupunkilaisia.

Tässä yhteydessä on nimittäin korostettava, että kaupunkeihin, joissa myös naiset ja lapset kokevat pyöräilyn turvalliseksi, yleensä kehittyy hyvä, tasapainoinen ja maltillinen pyöräkulttuuri.

Mutta kestävän, tasapainoisen ja sivistyneen pyöräilykulttuurin syntyminen edellyttää juuri sitä, että niin naiset ja lapset kuin vanhemmatkin miehet kuin vain liikenteessä eniten riskejä ottavat lapsettomat 20–30-ikäiset kokevat olonsa turvalliseksi pyörän selässä ja itsensä tervetulleeksi liikenteeseen.

DSC_0020

DSC_0136

Sipilän heitto siitä, että pyöräväylät voisivat olla ”vaikkapa kukitettuja”, voi ensi kuulemalta kuulostaa hieman vähättelevältä, mutta itse asiassa se osuu mahtavan hyvin asian ytimeen: liikenteessä syntyvien ristiriitojen ratkomiseen.

Oheiset kuvat ovat Vancouverista, jossa osa vilkasliikenteisimpien katujen pyöräväylistä on kukitettu. Kukkia hyödynnetään, koska Vancouverissa on ymmärretty ihmispsykologiasta jotain, mitä Helsingissäkin kannattaisi oivaltaa. Asia on hyvin yksinkertainen: kukkia käytetään, koska ne ovat kauniita. Kauneudella sovitellaan ristiriitoja. Kauneus tekee ihmiset paitsi iloisiksi, myös suopeiksi toisiaan kohtaan.

Niinpä haluankin antaa Sipilälle kukkia. Ja kaikille muillekin helsinkiläisille, jotka näitä asioita mielissään pyörittelevät, vaikka eivät sattuisi Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajia olemaankaan. Esimerkiksi kaikille ratin tai ohjaustangon takana ruuhkassa istuville.

Aivan erityisesti haluan kuitenkin antaa kukkia kaupunkisuunnittelijoille ja Helsingin isokenkäisimmille päättäjille, esimerkiksi kaupunginhallituksen jäsenille.

Juuri teillä on nimittäin yhdessä todella iso vastuu siinä, että uusia pyöräväyliä Helsinkiin rakennettaessa ei valita polkua, jonka loppupäässä ei ole lisää pyöräilijöitä, vaan entistä enemmän vauhtia jo nyt pyöräilevien satulan alla.

Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, miten kantakaupungin uudet pyöräväylät rakennetaan. Ne on syytä rakentaa siten, että mieliin syttyy kirkkaana ajatus siitä, kenelle uusia pyöräväyliä ollaan rakentamassa.

Uusia pyöräväyliä ei olla rakentamassa vain niille helsinkiläisille, jotka jo pyöräilevät; toki myös heillekin. Kantakaupungin uudet pyöräväylät rakennetaan erityisesti niille helsinkiläisille, jotka pyöräilevät tulevaisuudessa.

He eivät pyöräile nyt, koska eivät koe oloaan riittävän turvalliseksi kadulla autojen seassa. Eivätkä he takuulla koe itseään tervetulleiksi kadulle myöskään tulevaisuudessa, jos pääkatujen pyöräväylät erotetaan vain jalankulkijoista, mutta ei autoista.

Ja niin paljon kuin kukat tekevätkin kaupungista mukavamman paikan elää, ne eivät ole hopeinen luoti, eli taikaratkaisu tähän ongelmaan. Toki minusta olisi erittäin mukavaa, että Helsingissä käytettäisiin myös kukkia sovittelemaan liikenteen ristiriitoja muutamissa hyvin mietityissä kohteissa, mutta viime kädessä tarvitaan myös jotakin paljon konkreettisempaa.

Sipilä toi erinomaisessa kirjoituksessaan myös sen varsinaisen ratkaisun esiin: Helsinkiin tarvitaan korotettuja pyöräväyliä.

Oheinen animaatio yrittää havainnollistaa, miksi näin on – koska reunakivi viestii sekä autoilijalle että pyöräilijälle, missä kummankin oma paikka liikenteessä on:

Esikaupunkialueilla entisenkaltaiset jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden yhteisväylät toimivat melko lailla ongelmitta, koska jalankulkijoiden määrä on pienempi kuin kantakaupungissa. Kivikaupungissa sen sijaan vilisee niin paljon sekä ihmisiä että autoja, että pyöräilijät ja jalankulkijat on erotettava paitsi toisistaan, myös autoista.

Tässä lopuksi vielä lisää kuvia Vancouverin kukitetuista pyöräväylistä, koska kauneus tekee ihmiselle hyvää:

DSC_0211

DSC_0130

DSC_0191

DSC_0048

DSC_0167

DSC_0123

DSC_0026

DSC_0209

DSC_0053

DSC_0031

Hyvää liikennekevättä kaikille – muistetaan huomioida toisemme, vaikka kukkia ei aina olisikaan tarjolla!

Martti Tulenheimo

Kirjoittaja työskenteli Brysselissä 2011-2012 eurooppalaisten pyöräilyjärjestöjen keskusliiton ohjelmajohtajana ja hänellä on kahdeksan vuoden kotimainen ja kansainvälinen kokemus pyöräilyn edistämisestä kansalaisjärjestöissä.

Posted in Helsinki, kulttuuri, liikenne, pyöräily, uudistus, yhteiskunta | 2 Responses

Monologi laajemmin ymmärretyn dialogin puolesta

Mitä seuraa, kun mielipiteen vastapariksi etsimällä etsitään vastakkainen mielipide? Koiratappelu.

Asioiden pakonomainen yksinkertaistaminen johtaa usein siihen, että lähes asian kuin asian ajatellaan olevan ikään kuin kolikko, jolla on kaksi puolta: toisaalta ja toisaalta. Kolikon kaksi puolta voivat olla kätevä vertauskuva, mutta tosiasiassa jokainen tietää omasta arkielämästään, että hyvin harvalla asialla on vain kaksi puolta.

Kaksipuolisuus on illuusio, josta seuraa yksipuolista ajattelua. Usein myös kiihkoilua. Kaksipuolisuus johtaa siihen, että kun kysytään kruuna vai klaava, ei kolmatta vaihtoehtoa ole – neljännestä puhumattakaan.

Kaikkia mielipiteitä yhdistää se, että niitä on yleensä aina enemmän kuin kaksi. Toki demokraattisessa yhteiskunnassa kaikki päätökset viime kädessä aina lopulta tehdään kahden eniten kannatusta saaneen esityksen välillä, mutta käsitykset eivät ole esityksiä. Demokratiassa käsityksiä on pääsääntöisesti aina useampia kuin vain kaksi.

Esitykset, joiden väliltä demokratiassa valitaan, ovat pitkien debattien tuloksia. Se on hyvä asia. Monessa muunlaisessa kuin demokraattisessa yhteiskunnassa esityksiä ei ole kuin yksi, eikä debatti siitäkään ehkä ole sallittua.

Mielipideasiat vaikuttavat ajassamme olevan kasvavassa määrin kuitenkin kaksipuolisia kolikoita. Valittavana on joko kruuna tai klaava, mutta ei muita vaihtoehtoja. Edes ”en osaa sanoa” ei tunnu enää juuri mahtuvan mukaan. Sudet on joko kaikki ammuttava tai suojeltava. Joko on valittava olematon koulukuri tai tiukka kurikoulu. Maahanmuutto on joko torjuttava kokonaan tai rajat on avattava apposen auki. Lyhyesti sanottuna elämän vaihtoehtoina on siis eläminen joko pellossa tai pelossa.

Ajan peili ovat Matti Apusen, Virpi Salmen ja Kaarina Hazardin kolumnit. Jussi Halla-aho, Li Andersson ja Maria Guzenina ovat ajan airuet. Paavo Väyrynen ja Ben Zyskowicz ovat heidän kummisetänsä, Päivi Räsänen heidän äitinsä ja Jani Toivola heidän isänsä. Ajan henki on kolikko ja sillä on tasan kaksi puolta.

Demokraattisesti tehdyt päätökset ovat hyvässä mielessä kompromisseja. Niihin on päädytty siksi, että vaihtoehtoja on ollut edes yksi enemmän kuin se yksi ja ainoa. Silti tavallisinta on, että vaihtoehtoja on ollut alun perin useampia kuin vain kaksi.

Julkisuudessa politiikasta ja oikeastaan koko yhteiskunnasta luodaan kuitenkin helposti käsitys, että mielipiteet muodostuisivat jostain syystä sisäsyntyisesti aina pareittain.

Maailmankuvia, ideologioita, uskomusjärjestelmiä jne. yhdistää kuitenkin tosiasiassa se, että ne eivät muodosta pareja. Ihmiset vaihtavat keskenään alinomaa ajatuksia ja haastavat toisiaan, mutta debatti ei yleensä ole luonteeltaan kahdenvälistä keskustelua, vaan monenkeskistä dialogia. Dialogi ei rajoitu keskusteluun vain kahden ihmisen välille, vaan se tarkoittaa kahden tai useamman henkilön välistä vuoropuhelua.

Tiedostamaton tarve ryhmitellä ihmiset kolikon jommankumman puolen lippua heiluttaviksi kannattajiksi on paitsi harhaanjohtavaa, myös potentiaalisesti vaarallista. Tosiasiassa ihmiset eivät jakaannu kahteen toisilleen vastakkaiseen ryhmään, vaan lukemattomasti useampiin ryhmiin. Pareittain tulkitut asetelmat saavat helposti aikaiseksi kärjistävän ja vihamielisen ilmapiirin. Tämä ruokkii tarpeetonta lynkkausmielialaa, jollainen saadaan aikaiseksi näköjään asiasta kuin asiasta.

Ajassamme on tilausta erilaisten ajatusten väliselle vuoropuhelulle. Päiväuneni on, että journalistin ohjeisiin lisättäisiin pykälä, jossa korostettaisiin, että asioita ei pidä keinotekoisesti latistaa kahden eri näkökulman esittelemiseksi. Moniarvoisessa yhteiskunnassa näkökulmia on aina useampia kuin kaksi.

Jos itse saisin diktaattorina yksin päättää, journalistin ohjeisiin lisättäisiin kutakuinkin näin kuuluva kappale:

Käsitellessään mielipideasioita, journalistin on muistettava, että mielipiteet eivät muodosta pareja. Jotta lukijoille, kuulijoille ja katselijoille ei muodostu vahingossa kuvaa, että asioilla olisi kaksi toisilleen vastakkaista puolta, näkökulmia on aina syytä esitellä useampia kuin vain kaksi.

Posted in media, uudistus, yhteiskunta | Leave a comment

Tavallisia pöljiä ja Atlas-titaaneja

Matt Taibbin kirjoittama “Griftopia: Bubble Machines, Vampire Squids, and the Long Con That Is Breaking America” on loistava gonzo-kuvaus siitä, kuinka USA:n poliittinen ja taloudellinen valta on päätynyt ns. “puijariluokan” (grifter class) käsiin.

Kyytiä saa erityisesti entinen keskuspankin johtaja Alan Greenspan, jota Taibbi kuvailee häikäilemättömän ja öykkärimäisen rikkaan yläluokan juoksupojaksi.

Tämä lienee sinänsä ihan asianmukainen arvio, sillä Greenspan oli hyvin pitkälle vastuussa monista niistä päätöksistä, jotka johtivat 2008 alkaneeseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin.

Kiinnostavinta kirjassa on, miten Taibbi yhdistää Greenspanin ja koko “puijariluokan” eetoksen.

Greenspanin, kuten monien USA:n rikkaimpien ajattelua ohjaa tietoisesti tai tiedostamatta uskomusjärjestelmä nimeltä “objektivismi”, jonka kehitti Alisa Zinovjevna Rozenbaum, joka paremmin tunnetaan nimellä Ayn Rand.

Ayn Rand (1934-82) oli kirjailija ja populaarifilosofi, jonka pääteos oli kaunokirjallinen “Atlas Shrugged” (1957).

“Atlas Shrugged” on tulevaisuuteen sijoittuva dystopiaromaani. Se on pidempi kuin J. R. R. Tolkienin “Taru sormusten herrasta” ja kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, jonka eliitti jättää kyvyttömät suuret massat oman onnensa nojaan.

Randin kirjan nimi viittaa myyttiseen kreikkalaiseen Atlas-titaaniin, jonka jumalat tuomitsivat kannattelemaan koko universumia hartioillaan.

Tämä lienee myös “puijariluokan” käsitys omasta roolistaan maailmassa; titaanit kannattelemassa koko maailmankaikkeutta hartioillaan, ja tavalliset loismaiset kuolevaiset oikeudettomasti jyrsimässä heidän ylivoimaisten suurten ponnistelujensa hedelmiä.

Iso osa sitä ideologiaa (“objektivismia” ja laissez faire -tulkintaa kapitalismista), jota maailman vaikutusvaltaisimman keskuspankin johtaja Greenspan omassa ajattelussaan noudatti, on Taibbin mukaan peräisin juuri Randin “Atlas Shrugged”-romaanista ja monista muista hänen teoksistaan sekä Randin kulttipiiristä, jossa Greenspan vietti aikaansa Randin kuolemaan vuonna 1982 asti.

“Randin mukaan objektivismi ja rationalismi johtavat väistämättä egoistiseen etiikkaan, koska altruismi eli toisten puolesta uhrautuminen on yksilön hyvinvoinnin vastaista. Yksilöllä ei ole mitään syytä toimia omien etujensa vastaisesti, joten altruismi on perusteetonta ja siksi irrationaalista.”(Liberalismiwiki)

Tämä pureva lainaus Taibbilta kuvaa tätä ajatusmaailmaa erityisen osuvasti:

“A pure free market for the suckers; a golden parachute for the Atlases.”

Eli puhdas vapaa markkinatalous tavallisille pöljille; kultainen laskuvarjo Atlas-titaaneille.

Matt Taibbin “Griftopia: Bubble Machines, Vampire Squids, and the Long Con That Is Breaking America” on todella hersyvästi kirjoitettu kirja. Lue se – tai tee kuten minä: kuuntele se äänikirjana!

Äänikirjan lukijan raspinen ääni on makea kirsikka kakun päälle :)

Posted in talous, yhteiskunta | Leave a comment