Suomi vietti 90-vuotisjuhliaan rauhallisen hartaissa tunnelmissa. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin, maljoja nostettiin, kulkueissa marssittiin ja demokratiaa kiiteltiin. Itse nautin isoäitini ja enoni seurasta vanhempieni ja sisareni kanssa.

Päivän kuluessa pohdin asiaankuuluvasti, mitä itsenäisyys minulle tarkoittaa. Tulin siihen tulokseen, että ensisijaisesti oikeutta elää vapaasti oikeudenmukaisessa ja demokraattisessa maassa sekä velvollisuutta omalta osaltani edistää niitä arvoja, joiden avulla tämä oikeus turvataan tulevaisuudessakin kaikille.

* * *

Iltapäivällä radiossa kerrottiin, että enemmistö venäläisistä asettaa “järjestyksen demokratian edelle”. Tämä johdatteli ajatukseni takaisin Ylen uutisten kyselyyn suomalaisten mielipiteistä kansalaisten tärkeimmistä perusoikeuksista. Suomalaiset nostivat kyselyssä sellaisiksi yhdenvertaisuuden lain edessä, yksityiselämän suojan, oikeuden sosiaali- ja terveyspalveluihin, sananvapauden sekä oikeuden elämään (kuolemanrangaistuksen kielto) ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Tärkeitä arvoja kaikki.

Sen sijaan poliittiset perusoikeudet, kuten kokoontumis- ja yhdistymisvapaus sekä oikeus äänestää ja olla ehdokkaana vaaleissa, jäivät hännille. Kertooko tämä kenties siitä, että suomalaisetkin asettavat “järjestyksen demokratian edelle”?

Tuskinpa. Toisaalta ehkä tämänsuuntainen päätelmä ei sittenkään olisi aivan täysin tuulesta temmattu; jopa joka viides suomalainen olisi valmis hyväksymään poikkeusoloissa kuolemantuomiot ja kiduttamisen. Tämä on humanistille hyytävä ajatus.

* * *

Ylen kysymyksenasettelu on kuitenkin ongelmallinen: vastaajille annettiin valmis lista 15 vastausvaihtoehdosta, joiden joukosta heidän piti valita enintään viisi tärkeimmiksi katsomaansa oikeutta, sekä niin monta perusoikeutta kuin he halusivat, joista “voitaisiin poikkeusolosuhteissa joustaa, mikäli päätöksentekijät katsovat sen tarpeelliseksi”. Tämä muistuttaa ala-asteikäisten ikuisuusongelman orwellilaista päivitystä - mistä aistista luopuisit viimeisenä, mikäli päätöksentekijät katsoisivat sen tarpeelliseksi.

Metodisesti tällainen on erittäin kyseenalaista. Vastausten perusteella ei voida tehdä johtopäätöstä, että suomalaiset olisivat sinänsä valmiita joustamaan perusoikeuksistaan edes poikkeusoloissa. On nurinkurista asettaa kysymys niin, että listalta poimitaan oikeuksia, joista pitäisi olla hypoteettisesti valmis luopumaan!

Koska vastaukset valittiin valmiilta listalta, vastaaja joutui olettamaan, että vain tarjotut vaihtoehdot ovat ns. olemassa olevia “perusoikeuksia”. Jos kysymys olisi asetettu avoimena, siihen olisi voinut vastata järkevämmin. On eri asioita panna listalla olevat oikeudet johonkin järjestykseen kuin keksiä tyhjälle paperille perusoikeuksia, joista olisi ensimmäisenä valmis luopumaan.

* * *

Mistä Ylen uutisten kyselyn tulokset sitten todella kertovat? Suomalaiset pitävät perusoikeuksia tärkeinä. Joka neljäs vastaaja ei olisi valmis luopumaan mistään oikeudesta ja vain yksi prosentti vastanneista ei pitänyt mitään oikeutta tärkeänä.

Samalla kysely osoitti jälleen, ettei demokratia ole itsestäänselvyys. Keskustelua ihmis- ja perusoikeuksista on käytävä jatkuvasti. Jokaisen sukupolven on vuorollaan tehtävä omakohtaisesti itselleen selväksi, mitä oikeus vapauteen tarkoittaa. Asioita on toistettava - ja yhtä lailla totuuksia kyseenalaistettava - yhä uudelleen, vailla olettamuksia itsestäänselvyyksistä. Yhden turvallisuus on toisen vankeus ilman oikeustuomiota.

Tokkopa suomalaiset hyväksyisivät maahame silovikkien venäläistä yhteiskuntamallia edes poikkeustilanteessa tai sallisivat kidutusta silloinkaan. Kuitenkin myös demokraattisissa maissa vaiennetaan joskus lakeja tietoisen tavoitellusti, ja silloin puhuvat aseet. Kuluneiden kuuden vuoden aikana on toistuvasti nähty, kuinka ulkoinen uhka yhdessä sisäisen valtataistelun, kahlitsemattoman häikäilemättömyyden ja lainsäädännöllisen opportunismin kera voivat uhata perustavanlaatuisia inhimillisiä oikeuksia jopa sellaisissa vakiintuneissa demokratioissa kuin Yhdysvalloissa ja sitä kautta maailmanlaajuisesti kaikissa muissakin niihin samastuvissa valtioissa - puhumattakaan maista, joissa ei välttämättä demokratiasta niin perusteta.

Suomalainen demokratia lepää lujalla pohjalla, mutta vahvimmatkin rakennukset huojuvat, jos niiden ylläpidosta tingitään. Perusoikeudet nojaavat viime kädessä johonkin muuhun kuin lainsäädäntöön: lain selkeiden kirjainten takana häilyvät aina arvot ja etiikka. 90-vuotiaassa Suomessa voitaisiinkin käydä syvällistä keskustelua kansalaisten perusoikeuksista muuallakin kuin vain eduskunnan oikeusasiamiehen ja valtakunnansovittelijan toimistoissa.