Kaupunkilaisen rooli on supistunut kuluttamiseksi, verojen maksamiseksi ja kuntavaaleissa äänestämiseksi neljän vuoden välein. Kun valtuutettujenkin rooliksi jää enää valmistelun hienosäätö, ei ole ihme, että yhä useampi valitsee äänestämättömyyden. Todellinen valta on kaupunginhallituksella, kaupunginjohtajilla ja johtavilla virkamiehillä.

Virkamiehistö tekee työnsä pääsääntöisesti kiitettävästi, muttei asukkaiden todellisista tarpeista ja haluista lähtöisin, vaan kaupunkiorganisaation institutionaalisiin lähtökohtiin nojaten, sivuuttaen usein kaupunkilaisten omat näkemykset.

Yksittäisen asukkaan mahdollisuudet vaikuttaa elinympäristöönsä ovat minimaaliset. Kaupunginosayhdistyksiä kuullaan, mutta ne eivät ole edustuksellisia toimijoita; vailla poliittista vastuuta ne edustavat jäsenistöään, mutta vain satunnaisesti muita asukkaita.

Metropolialueen jakaminen kaupunginosista koostuvaksi Suur-Helsingiksi on kannatettava ehdotus. Oleellista olisi kaupunginosista muodostettavien, laajempien alueiden nostaminen uuden metropolivaltuuston alaisiksi, autonomisiksi yksiköiksi.

Mallia voitaisiin ottaa esimerkiksi Tukholmasta, jossa 14 hallinnollisella kaupunginosa-alueella (stadsdelsområde) ja niiden valtuuustoilla (stadsdelsnämnd) on toimivaltaa rajatuissa asioissa.

Sitä, miksi kuntavaaleissa ei äänestetä, on syytä pohtia hallintouudistuksesta erillään. Keskeinen syy lienee alati kasvava tunne siitä, että maailma pyörii yksilön toiveista ja mielipiteistä riippumatta. Kun lähiympäristönkin asiat tuntuvat tapahtuvan ilman vaikutusmahdollisuuksia, jää äänestäminen vain opituksi rituaaliksi. Oppivatko kaikki tulevaisuudessa enää tätä demokratian ydinrituaalia?