Mikä helpotuksen tunne! – olen pitkästä aikaa ehtinyt hieman opiskelemaan. Yhteiskuntahistorian metodeja ruotivalla praktikum-kurssilla pohdimme omien lähtökohtiemme ja ennakkoasenteidemme roolia opinnoissamme ja tutkimuksessa sekä opintojen vaikutuksia yksilön identiteetin kehitykseen ja tutkijaksi kasvamiseen.

[Kuva: Stuck in Customs]

Kurssitehtävän osana kysyin itseltäni tänään, mitä yhteiskuntahistorian opiskelu minulle tarkoittaa? Jos minun pitäisi valita yksi asia, joka minua eniten kiinnostaa ja kuvata sitä yhdellä sanalla, valitsisin yhteiskunnan.

Olen pitkin opintojani suuntautunut varsin yhteiskuntatieteellisesti. Lyhyiden valtio-opin opintojeni lisäksi olen opiskellut sosiologiaa pitkänä sivuaineena. Pidän siitä, kuinka samantapaisia oppiaineita sosiologia ja yhteiskuntahistoria ovat. Molemmat tarjoavat hyvät eväät yhteiskunnan hahmottamiseen kokonaisuutena. Vahvuuteni ei ole kuitenkaan sosiologinen – kokonaisvaltaiseen teorianmuodostukseen pyrkivä – lähestymistapa, vaan koen itselleni läheisemmäksi historiantutkimuksellisen, erityisesti mikrohistoriallisen, yhteiskuntaa arkisten yksityiskohtien kautta kokonaisuutena peilaavan suuntautumisen.

Yhteiskuntahistoria etsii vastauksia yksittäisiin tutkimuskysymyksiin, mutta se auttaa hahmottamaan myös laajoja kokonaisuuksia, asioiden välisiä syy-seuraussuhteita ja ilmiöiden taustalla piileviä tiedostettuja ja tiedostamattomia vaikuttimia. Yksi historiantutkimuksen päämääristä onkin lisätä kollektiivista ymmärrystämme näistä taustoista ja niiden laajalle ulottuvista vaikutuksista.