Tunteita, tosiasioita ja tuulivoimaa
Vuonna 2048 historiantutkijoiden kaivaessa pölyttyneistä arkistoista vastausta kysymykseen ”Millä perustein tuulivoimaa vastustettiin Suomessa 2000-luvun alussa” tutkijat tulevat törmäämään HS:n toimittajan Jarmo Aaltosen 11.7.2008 kynäilemään kesälomakirjoitukseen “Tuulivoimaa ei tehdä puistossa”.
Kolumnissaan Aaltonen syväluotaa sitä sydäntäraastavaa semanttista vääryyttä, että useiden vierekkäisten tuulivoimaloiden esiintymiä nimitetään erheellisesti “tuulivoimapuistoiksi”, vaikka niissä ei edes kasva puita. Tällaiseen törkeän epäasianmukaiseen ja propagandistiseen kielenkäyttöön syyllistyy mm. Aaltosen kollega viereisessä uutisessa.
Ilmeisesti vakavampien asia-argumenttien puutteessa Aaltonen laskee toimituksellisen aineiston kylkeen ladotussa mielipidekirjoituksessaan tuulivoiman pahimmaksi synniksi, että
Pahimmillaan pitkälle toistasataa metriä korkea härveli ei ole varsinainen ilo kaunosilmälle, minkä lisäksi sen kymmeniä metrejä pitkät roottorinlavat saavat aikaan melkoisen mekkalan ja häiriöitä lähialueen radio- ja televisiosignaaleihin. Kun näitä humisevia torneja sijoitetaan monta vierekkäin, niin vaatii melkoisen pitkää assosiaatioloikkaa yhdistää tämä humiseva hässäkkä vaikkapa luonnonpuiston kauneusarvoihin.
Sen kummempia kainostelematta toimittaja päätyy ammattimaisen pätevästi perustellen johtopäätökseen, että tuulivoima ei ole ekologisesti hyväksyttävä tapa tuottaa sähköä, toisin kuin ydinvoima:
Eräiden laskelmien mukaan tuulivoimala aiheuttaa elinkaarensa aikana enemmän kasvihuonekaasupäästöjä tuotettuun energiaan suhteutettuna kuin ydinvoimala, joten tuulivoiman puhtoista imagoa on näinä aikoina varmaan pakkokin markkinoida mielikuvilla.
2040-luvun historioitsija päätyneekin sofistikoituneessa analyysissaan kutakuinkin samaan johtopäätökseen kuin vähäpätöinen aikalainen: tuulivoimasta käyty debatti perustui 2000-luvun alussa lähes yksinomaan tunneargumentteihin, kuten tämä laiturinnokasta kirjoittamani Aaltosen ammattitaitoa kohtaan epäasiallisesti hyökkäävä sepustuksenikin.
Muuten olen sitä mieltä, että vaikka julkiselle keskustelulle tekeekin hyvää tietty tunteenomainen karnevalistisuus, ammattitoimittajien toivoisi pysyttäytyvän asia-argumenteissa ja jättävän epäuskottavan, tunnepitoisen vaahtoamisen meille amatööribloggaajille. Okei, Jarmo?
