Kuva: derpunk

Ilmastonmuutoksen leveän selän takana etenee äänetön ympäristökriisi. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta populaarijulkisuus vaikenee kriisin muista kuin ilmastoulottuvuuksista: biodiversiteetin kaventumisesta, kemiallisesta saastumisesta, valtamerten ekosysteemin vaurioitumisesta jne.

Uusimmassa Diplossa toimittaja Hervé Kempf kirjoittaa aiheesta terävän poleemisesti. Hän kysyy ja vastaa itselleen, “Kuinka rikkaat tuhoavat maailman?” Rikkailla Kempf ei tarkoita miljonäärejä, vaan länsimaista keskiluokkaa. Siis sinua ja minua.

Ratkaisu ympäristökriisiin on kaikille selvä: “Ympäristötuhojen ehkäisemiseen ja ympäristön elvyttämiseen pätee yksinkertainen periaate: ihmisten on rasitettava biosfääriä vähemmän.”

Nykyinen kuluttaminen ei enää kasvata, vaan tosiasiassa heikentää hyvinvointiamme. Polttavin kysymys tiivistyykin lauseeseen “Miksi emme siis harjoita sellaista politiikkaa, joka voisi todella estää ympäristökriisin syvenemisen?”

Vastaus on, koska kehotus kuluttaa vähemmän on vastoin vallitsevaa poliittista ideologiaamme. “Keskiluokka ei suostu kuluttamaan vähemmän, jos kaikki eivät tee samoin.”

Kyse on klassisesta vangin dilemmasta: jokainen tietää, että yhteisen edun mukaista olisi laskea materiaalista kulutustasoamme. Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska yksilön kannalta matalampi kulutustaso on sosiaalisesti heikompi vaihtoehto kuin korkean kulutustason tavoittelu.

Väitetään, että puolueissa ei ole eroja. Itse voin sitoutua vain sellaiseen puolueeseen, jonka ensisijainen poliittinen päämäärä on vangin dilemman ratkaiseminen. Valintaa helpottaa, ettei tarjokkaita ole aivan tungokseksi asti piisannut.