Politiikka keskiluokan vankina
(Mielipidekirjoitus Vihreässä Langassa 37/08)
Vastaus on, koska valtaan päästäkseen puolueiden on saatava riittävästi ääniä. Kerätäkseen valta-asemaan tarvittavan kannatuksen puolueen on ajettava sellaista politiikkaa, jota keskiluokka siltä edellyttää. Puolueilla on demokratiassa paljon valtaa, mutta vielä enemmän sitä on äänestäjillä. Ja kaikkein eniten valtaa on mediaaniäänestäjällä.
Demokratiassa äänestäjä antaa kannatuksensa sellaiselle ehdokkaalle, jonka katsoo parhaiten edustavan toiveitaan. Harva löytää täydellistä edustajaa, mutta äänestysprosentistamme päätellen niin moni, ettei järjestelmä asetu kyseenalaiseksi.
Vihreiden tarjoamat ratkaisut ovat vastoin keskiluokan näennäistä etua: materiaalista kulutusta suosivaa elämäntapaa. Helsingin ulkopuolella puoluetta pidetään ylimielisenä ja elitistisenä, koska sen viesti on, että elämäntapamme on muututtava.
Vihreiden ongelma on, että haastaakseen oikeasti kolme suurta puoluetta, vihreät tarvitsevat enemmän ääniä. Niitä taas ei kerry, koska keskiluokka ei halua muutosta.
Samaan aikaan muut puolueet ovat kriisissä, koska niiltä puuttuu oma viesti äänestäjille. Sen sijaan, että ne kertoisivat äänestäjille, millainen on 2000-luvun yhteiskunta, mediaaniäänestäjän vaatimukset määrittelevät vanhojen puolueiden poliittiset tavoitteet. Tätä kutsutaan äänestäjien kuuntelemiseksi.
Tilanne on kummallinen: ne puolueet, jotka kuuntelevat keskiluokan ääntä, ovat kriisissä, kun taas ainoa puolue, yrittää kertoa keskiluokalle, että sen on muutettava elintapojaan, ei ole kriisissä. Puolueen kannatus jää alle 10 prosenttiin, koska keskiluokkaa ei huvita kuluttaa nykyistä vähempää, vaan päinvastoin entistä enemmän. Viittasin tähän edellisessä kirjoituksessani vangin dilemmana.
Mediaaniäänestäjää miellyttää suuresti ajatus, että asiat jatkuvat lokoisasti niin kuin ennenkin. Puolueet vastaavat äänestäjiensä toiveisiin ja hyötyvät tästä pitämällä valta-asemansa. Media tukee asetelmaa kutsumalla kriitikkoja viherpiipertäjiksi. Tätä kutsutaan symbioosiksi.
Missä se paljon puhuttu puolueiden kriisi siis oikein luuraa? Yksi johtopäätös onkin, ettei puolueilla ole tosiasiassa mitään kriisiä.
Ainoa todellinen kriisi on äänetön ympäristökriisi. Keskiluokkaa taas ei voisi ympäristökriisi juuri vähempää kiinnostaa. Tämän ääneen sanomista kutsutaan elitismiksi.
Koska demokratia on mielestäni ainoa väline estää ympäristökriisiä muuttumasta hitaasti katastrofiksi, olen sitä mieltä, että jonkun on aika haastaa keskiluokka debattiin omista eduistaan. Vaikka sitten leimautuisi elitistiksi.
Pekka Tolvanen kirjoitti 8.10.2008 kello 23:04
Mielenkiintoinen juttu tuo politiikka :)
Olen tässä kuluvan vuoden aikana jutellut eri ihmisten kanssa siitä, miten kriittistä keskustelua pitäisi käydä ja millaisia velvollisuuksia keskustelijoilla on toisiaan kohtaan.
Muutama helppo esimerkki: Noam Chomskyn, Pentti Linkolan ja Teemu Mäen tapauksissa tärkeän viestin ohi on monesti kävelty kritisoimalla esitystapaa. Moni ajattelee tosissaan, että jos asiaa ei osaa esittää miellyttävästi, sitä ei tarvitse kuunnella. Tästä seuraa toki se ongelma, että jos asian esittää tarpeeksi miellyttävästi, sitä ei kuule. Liian diplomaattinen asenne voi olla jopa täysin vastuuton: keskustelu on mahdotonta, jos näkemykset eivät aidosti taistele keskenään. Terrorismi saattaa olla sitä toista äärilaitaa, liiankin kovia viestejä.
Itse olen sitä mieltä, että kaikenlaisia viestejä tulisi kaikesta huolimatta tulkita suopeasti. Ilman sitä keskustelu muuttuu hedelmättömäksi. Rehellinen keskustelu ei voi olla lobbausleikki, jossa kriitikon tehtävä on saada toinen muuttamaan mieltään ja kritiikin kohteen tehtävä on vastustaa kritiikkiä. Tällainen tuntuu olevan aika yleinen käsitys politiikasta ja myös vähän liian yleistä politiikassa.
No, pointti kai oli, että moni mun tuttu tuntuu intuitiivisesti asettavan kommunikaation riman (pitää olla ymmärrettävä, hyvin perusteltu, pitää tietää enemmän, mutta olla esittämättä tietävänsä enemmän, pitää ottaa kantaa, mutta olla moralisoimatta) niin korkealle, ettei kriitikoilla ole edes teoriassa mahdollisuutta päästä siitä yli :) Tää on musta se ongelma joka välittyy tuosta kirjoituksestasikin. Kriittisen lukemisen ohella ihmisten olisi syytä oppia myös suopeaa lukemista.
Ehkä jotain syytä voi olla viherpiipertäjissäkin, mutten oikeastaan usko että kovin paljoa :)
Martti Tulenheimo kirjoitti 10.10.2008 kello 06:33
“Ehkä jotain syytä voi olla viherpiipertäjissäkin”
Uskon, että viestin lisäksi vihreiden esitystavassa on paljon sellaista, mikä ärsyttää ihmisiä. Vihreän Langan pakinoitsijakolumnisti Niemeläinen kirjoitti aiheesta joskus taannoin hyvin. Hän peräänkuulutti vihreiltä posittivista kriittisyyttä. Itse miellän tämän jossain määrin samankaltaiseksi maksiimiksi, jota Loesje julisteissaan harjoittaa. Pyrin noudattamaan sitä kirjoituksissani itsekin, mutta kuten tästä nimenomaisesta artikkelista välittynee, tiedostan, että maailman ongelmat eivät ratkea, ellei niihin tartuta tosissaan.
Ylipäätään keskustelussa on se ikuisesti ratkaisematon ongelma, että avoimin mielin kuunteleminen on meille kaikille vaikeaa. Katsoin eilen elokuvan Good Night, and Good Luck, joka kertoo toimittaja Edward Murrowsta. Hän kunnostautui kritisoimalla senaattori McCarthyn johtamaa komiteaa 1950-luvulla. Se osoitti, miten valtava voima tiukan asiallisella, rationaalisella järjen äänellä on noitavainojen keskelläkin. Kunhan ihmiset vain malttavat kuunnella.
Suomalainen media antaa kiitettävästi tilaa kriittisyydelle – mielestäni varsinainen ongelma vain on, että ihmiset keskimäärin eivät ehdi, viitsi, halua, jaksa jne kuulla sellaista kritiikkiä, joka kohdistuu heidän omiin elämäntapoihinsa.