Uskon, että viestin lisäksi vihreiden esitystavassa on paljon sellaista, mikä ärsyttää ihmisiä. Vihreän Langan pakinoitsijakolumnisti Niemeläinen kirjoitti aiheesta joskus taannoin hyvin. Hän peräänkuulutti vihreiltä posittivista kriittisyyttä. Itse miellän tämän jossain määrin samankaltaiseksi maksiimiksi, jota Loesje julisteissaan harjoittaa. Pyrin noudattamaan sitä kirjoituksissani itsekin, mutta kuten tästä nimenomaisesta artikkelista välittynee, tiedostan, että maailman ongelmat eivät ratkea, ellei niihin tartuta tosissaan.

Ylipäätään keskustelussa on se ikuisesti ratkaisematon ongelma, että avoimin mielin kuunteleminen on meille kaikille vaikeaa. Katsoin eilen elokuvan Good Night, and Good Luck, joka kertoo toimittaja Edward Murrowsta. Hän kunnostautui kritisoimalla senaattori McCarthyn johtamaa komiteaa 1950-luvulla. Se osoitti, miten valtava voima tiukan asiallisella, rationaalisella järjen äänellä on noitavainojen keskelläkin. Kunhan ihmiset vain malttavat kuunnella.

Suomalainen media antaa kiitettävästi tilaa kriittisyydelle – mielestäni varsinainen ongelma vain on, että ihmiset keskimäärin eivät ehdi, viitsi, halua, jaksa jne kuulla sellaista kritiikkiä, joka kohdistuu heidän omiin elämäntapoihinsa.

Olen tässä kuluvan vuoden aikana jutellut eri ihmisten kanssa siitä, miten kriittistä keskustelua pitäisi käydä ja millaisia velvollisuuksia keskustelijoilla on toisiaan kohtaan.

Muutama helppo esimerkki: Noam Chomskyn, Pentti Linkolan ja Teemu Mäen tapauksissa tärkeän viestin ohi on monesti kävelty kritisoimalla esitystapaa. Moni ajattelee tosissaan, että jos asiaa ei osaa esittää miellyttävästi, sitä ei tarvitse kuunnella. Tästä seuraa toki se ongelma, että jos asian esittää tarpeeksi miellyttävästi, sitä ei kuule. Liian diplomaattinen asenne voi olla jopa täysin vastuuton: keskustelu on mahdotonta, jos näkemykset eivät aidosti taistele keskenään. Terrorismi saattaa olla sitä toista äärilaitaa, liiankin kovia viestejä.

Itse olen sitä mieltä, että kaikenlaisia viestejä tulisi kaikesta huolimatta tulkita suopeasti. Ilman sitä keskustelu muuttuu hedelmättömäksi. Rehellinen keskustelu ei voi olla lobbausleikki, jossa kriitikon tehtävä on saada toinen muuttamaan mieltään ja kritiikin kohteen tehtävä on vastustaa kritiikkiä. Tällainen tuntuu olevan aika yleinen käsitys politiikasta ja myös vähän liian yleistä politiikassa.

No, pointti kai oli, että moni mun tuttu tuntuu intuitiivisesti asettavan kommunikaation riman (pitää olla ymmärrettävä, hyvin perusteltu, pitää tietää enemmän, mutta olla esittämättä tietävänsä enemmän, pitää ottaa kantaa, mutta olla moralisoimatta) niin korkealle, ettei kriitikoilla ole edes teoriassa mahdollisuutta päästä siitä yli :) Tää on musta se ongelma joka välittyy tuosta kirjoituksestasikin. Kriittisen lukemisen ohella ihmisten olisi syytä oppia myös suopeaa lukemista.

Ehkä jotain syytä voi olla viherpiipertäjissäkin, mutten oikeastaan usko että kovin paljoa :)