Katja Boxberg ja Taneli Heikka nostavat tuoreessa pamfletissaan Lumedemokratia kissan pöydälle: kirjoittajat pitävät konsensushakuisuutta suomalaisen yhteiskunnan perisyntinä ja syynä todellisten ongelmien välttelyyn. Ratkaisuksi he tarjoavat kaksipuoluejärjestelmää.

Nähdäkseni puoluejärjestelmämme ei ole ongelman ainoa syy enkä usko sen ratkeavan siirtymällä kaksipuoluejärjestelmään. Pikainen katsaus torstain 5.3.2009 suomalaisiin lehtiin kertoo selvää kieltä asiasta: suomalainen media hakee konsensusta. Lex Nokiasta kertovat eiliset uutiset keskittyivät poikkeuksetta Vihreiden kansanedustajien äänestämiseen asian tiimoilta.

En kiellä, etteikö asialla olisi yhteiskunnallista merkitystä, vaan päinvastoin hämmästelen sitä, miksi suomalainen media kautta linjan typistää kysymyksen asian yhteiskunnallisesta sisällöstä yhden hallituspuolueen äänestämiseen kyseisessä asiassa.

Olisi ollut erittäin kiinnostavaa lukea esimerkiksi vertailevia arvioita siitä, että eduskunnan äänestäessä 18.6.2008 hallituksen lakiesityksestä sakkovankeuslaista, viisi kokoomuksen ja kolme keskustan kansanedustajaa äänesti hallituksen esitystä vastaan.

“Ennen äänestystä kokoomuksen ja keskustan kansanedustajille tuli tekstiviestillä ohjeet, ettei pöydällepanoesitystä saa kannattaa. Siitä huolimatta lykkäyksen puolesta äänesti viisi kokoomuslaista. Keskustan Oiva Kaltiokumpu ja Markku Pakkanen painoivat tyhjää” (HS 18.6.2008).

“Keskustalla oli ryhmäpäätös, että äänestetään lain hyväksymistä. Päätöksen vastaisesti toimivat Oiva Kaltiokumpu, Markku Pakkanen ja Markku Uusipaavalniemi” (HS 19.6.2008).

Näinkö lyhyt on politiikan toimituksen muisti? Eikö juuri tällaisten tapausten vertailusta saisi journalistisesti merkittävämpiä ja samalla paljon mehevämpiä uutisia, kuin joka ikisen suomalaisen sanomalehden yhteistä konsensuslinjaa nöyrästi noudattamalla? Onko suomalaisilla lehdillä oikeasti muuta funktiota kuin tukea kulloinkin vallassa olevia hallituksia?