Lukaisin leppoisan juhannuspurjehduksen aikana hyvin teeman sopineen Arja Alhon pamfletin Kovan tuulen varoitus.

Pamfletti koostuu pääasiassa Alhon sinänsä erittäin onnistuneista blogikirjoituksista. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin alusta loppuun se, ettei sitä ole toimitettu kunnolla. Kirja kaipaa toimiakseen blogia sujuvampaa kieliasua ja ylipäätään hieman jäsennellympää otetta. Kustantaja lupailee nimelläkin liikoja, sillä mitään käänteentekeviä kiistakirjoituksia ei joukkoon ole päässyt. Demareiden keskuudessa kirjan vastaanotto on oletettavasti tietty hieman toinen.

Alho tarjoilee lukuisia riemastuttavia oivalluksia mm. endogeenisen kasvun teoriasta, poliittisen hegemonian voittamisesta ja sen menettämisestä, politiikan ja median välisestä jännitteestä, suorasta demokratiasta sekä siitä, mitä hyvinvointipalveluiden tuotteistamisesta on seurannut.

Läpyskä on suositeltavaa luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita maamme poliittisesta lähihistoriasta. Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen toisena valtiovarainministerinä toiminut Alho raottaa sisäpiiriläisen näkökulmasta eräässä Suomen historian käännekohdassa tehtyjen linjaratkaisujen taustoja.

Saamme lisävalaistusta siihen, kuinka pääministeri Lipponen tukahdutti hallituksen sisäisen keskustelun Suomen talouspoliittisesta linjasta. Tämä on ollut omiaan siirtämään valtaa ministereiltä voimakkaimmille virkamiehille. Alho nostaa ajan mahtivirkamiehistä esiin erityisesti valtiosihteeri Raimo Sailaksen, alivaltiosihteeri Johnny Åkerholmin, budjettipäällikkö Erkki Virtasen, valtiovarainministeriön ylijohtaja Martti Hetemäen ja Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläisen.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat Alhon näkemykset Sdp:n nykyisen alamäen syistä. Vaikuttaa siltä, että Alho on tullut samaan tulokseen kuin esimerkiksi minä: demareilla on edessään vielä pitkä taival ennen kuin puolue löytää suuntansa uudelleen. Demareiden kannalta onkin sääli, ettei Alhon kaltaisille, hieman valtavirran sivussa uiville toisinajattelijoille löydy riittävästi tilaa – heitä tarvittaisiin.

Kuntien eläkevakuutuksen toimitusjohtajan Markku Kauppisen (kesk) kytkökset vaalirahoituksen junailuun eduskuntavaaleissa 2007 eivät enää kestä päivänvaloa.

Kyse ei ole vain siitä, onko Kauppinen toiminut lain puitteissa ja onko Kevan hallituksen puheenjohtaja Sampsa Kataja (kok) sitä mieltä, että Kauppinen nauttii hänen ja Kevan muun hallituksen luottamusta, vaan paljon suuremmasta asiasta: siitä, voivatko kansalaiset luottaa viranomaistoiminnan tasapuolisuuteen.

Julkisen vallan käyttäjiltä edellytetään ehdotonta puolueettomuutta ja riippumattomuutta. Kun ne asettuvat kyseenalaisiksi yksittäistapauksissa, koko julkisen vallan legitimiteetti kokonaisuudessaan vaarantuu.

Kansalaisten on voitava luottaa viranomaisten tasapuolisuuteen. Ilman tätä luottamusta oikeusvaltion laillisuusperiaate horjuu. Se, ettei laillisuusperiaatetta noudateta, altistaa demokratian korruptiolle.

Viranomaisen on jokaisessa virkatoimessaan noudatettava objektiivisuutta eikä hän milloinkaan saa virassaan toimia mielivaltaisesti. Se, etteikö Kauppinen olisi tehnyt mitään laitonta, ei ole asian ydin, vaan se, että Kauppisen suhmurointi ei enää näyttäydy kansalaisille luotettavana ja tasapuolisena viranomaistoimintana.

Kauppisen menettely on omiaan heikentämään luottamusta viranomaistoiminnan tasapuolisuuteen ja hänen on erottava. Muussa tapauksessa Kevan hallituksen on erotettava hänet virastaan. Ellei näin tapahdu, muiden viranomaisten on puututtava Kevan hallituksen toimintaan.

Myös Katajan on syytä harkita tarkkaan omaa asemaansa Kevan hallituksessa.

Kuva: labadieauto

Suomen Kuvalehdessä oli kiinnostava artikkeli autoteollisuuden muutoksesta (SK 24/2009). Brontosaurus horjuu, koska auton matka suunnitelupöydältä kaupan vitriiniin kestää neljä vuotta. Lamaan täysin valmistautumattoman alan visioissa kiiltelivät vielä vuosi sitten aina vain suuremmat moottorit, kaupunkioloissa erittäin epäkäytännölliset raskaat lava-autot ja panssarivaunun kokoiset sadan tonnin statuksenkohottajat.

Juttua lukiessani käsitykseni mainosteollisuuden erinomaisista taidoista luoda ihmisille subjektiivisia tarpeita vahvistui entisestään. Auto on mitä hyödyllisin apuväline ja kulkuneuvo, mutta nämä perustarpeet autoteollisuus oli täyttänyt jo viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Siispä maastureista tehtiin trendikkäitä “kaupunkiautoja”. Mitä raskaampi auto, sitä kalliimpi hinta – ja mitä kalliimpi auto, sitä korkeampi sosiaalinen asema.

Autoja on tietysti aina kaupattu lupauksilla nousevasta statuksesta. Ongelma on, että viime vuosina autoista on tullut entistäkin suurempia ja painavampia, mikä on väistämättä lisännyt päästöjä. Samalla myös koon ja painon merkitys ovat korostuneet auton hankintaperusteina. Hinta ei nousukausina ole este keskiluokan ponnistaessa kohti unelmaa kotikutoisesta aristokratiasta, eivätkä ympäristö ja taloudellisuus vielä paina keskiluokan vaakakupissa yhtä paljon kuin sosiaalinen asema.

Koska jokaisen ihmisen on päästävä päivittäin paikasta toiseen, tarvitaan kulkuneuvoja. Tarvitseeko kaupunkilainen töihin päästäkseen ketterää pikkuautoa vai raskasta maasturia on mitä kiehtovin sosiaaliseen statukseen liittyvä henkilökohtainen valinta. Ilmoilla on onneksi jo vihjeitä, että ympäristötietoisuus sosiaalisen aseman tuntomerkkinä vahvistuu.

Se, tarvitsevatko kaupunkilaiset töihin pääsemiseen autoa, vai esimerkiksi metroa, on kuitenkin mitä poliittisin päätös. Kyseessä ovat myös yhteiskuntataloudellisesti isot rahat. Suvujoituuko liikenne rakentamalla lisää teitä yhä isommille autoille – vai sijoittamalla joukkoliikenteeseen tekemällä siitä nopeaa, luotettavaa, kattavaa, helppokäyttöistä, edullista ja mukavaa?

Kuten 8.9.2008 totesin, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä kaksi kuvaa, jotka kertovat Suomen Keskustasta olennaisen.

“He eivät ole vaatineet mitään vastapalveluja ja mitään vastinetta”, Jarmo Korhonen.

Kuva: Dirk Gently

Tein tänään kaupunginvaltuuston kokouksessa aloitteen melun torjumiseksi. Esitin, että kaupunki omilla toimillaan vaikuttaa siihen, että melun torjumisen tärkeys ymmärretään ja melun valvonta otetaan osaksi keinovalikoimaa. Samalla lisätään tiedottamista.

Melu on kasvava ongelma kaupungeissa. Yli 300 000 ihmistä asuu Helsingissä yli 55 desibelin melualueella. Tutkija Outi Ampujan mukaan keskeinen syy melun lisääntymiseen kaupungeissa on, ettei asiaa mielletä todelliseksi ongelmaksi, vaan siihen suhtaudutaan väheksyen.

Asia on hyvin ajankohtainen. Tietoisuus melun haitallisista vaikutuksista ei ole voinut mennä ohi keneltäkään, joka vähääkään seuraa yleisönosastoilla käytävää keskustelua. Eri lehdissä asiasta on kirjoitettu useita erittäin hyviä puheenvuoroja.

Melun poistaminen kokonaan lienee mahdotonta. Siksi sen vähentäminen on olennaista.

Ensimmäinen edellytys melun vähentämiseksi on, että ongelman tunnustetaan olevan todellinen eikä sitä vähätellä. Toinen edellytys on, että melun aiheuttamiseen puututaan olemassa olevien säädösten puitteissa. Melunormeja on noudatettava siinä kuin muitakin sääntöjä. Vasta sen jälkeen on pohdittava nykynormien muuttamista, jos tarvetta ilmenee.

Siksi avainasemassa on poliisin puuttuminen melun ylimääräisen aiheuttamiseen. Se ei onnistu, ellei meluongelman olemassaoloa tunnusteta eikä siihen siksi panosteta riittävästi resursseja.

Jotta melua siis ruvetaan vähentämään, tarvitaan ensin näkemys siitä, että melua todella on vähennettävä.