Vuosi sitten kesällä Göteborgissa näkemäni fantastinen Fanfarlo on viimein saanut kattavan jakelusopimuksen ja on julkaisemassa ensialbumiaan.

Lontoosta ponnistavan ruotsalais-englantilaisen indieyhtyeen riemastuttavan debyytin Reservoir on tuottanut Peter Katis (mm. The National, Interpol). Hieman Ed Harcourtilta kuulostava Simon Balthazar osuu napakymppiin laulussa Fire Escape ja muutenkin levyllä on vahva ja tarttuva tunnelma. Fanfarlon trumpetin, viulun ja mandoliinin täytteiset, iloisen rytmikkäät laulut hurmaavat kepeydellään.

Levy on kuitenkin väärä ilmaus, sillä harvoinpa musiikkia nykyään tulee levyltä kuunneltua. Fanfarlo on ymmärtänyt tämän ja ottaa internetistä tehot irti jakelukanavana. 15 biisin albumia myydään yhtyeen kotisivuilla 4. heinäkuuta asti promohintaan dollarilla, siis noin 70 sentillä.

Pienelle, tuntemattomalle bändille internet tarjoaakin myynninedistämiseen huikeat puitteet, kun musiikki, tarina ja imago ovat kohdallaan. Lienee selvää, ettei malli sovi kaikille muusikoille, sillä vaikka jakelukustannukset pysyvätkin minimaalisina, sellaisiksi jäävät myös tulot alle euron hinnalla.

Valtavien voittovirtojen sijaan promohinnoiteltu nettilevy kerää tehokkaasti myönteistä julkisuutta. Hinnoittelu on tarkoitetttu pitämään tutustumiskynnys mahdollisimman alhaalla. Kun alle eurolla saa albumillisen vetävää musiikkia, tyhmähän se on, joka ei hanki. Kelvannee piraateillekin.

Suomen ja koko Euroopan poliittinen muoto näyttää kymmenen vuoden kuluttua hyvin erilaiselta kuin nyt. Poliittisen muutoksen suuntaviivat näkyvät jo europarlamentin uudessa koostumuksessa. Murros koittaa Suomessa vuosien 2015 ja 2019 eduskuntavaaleissa. Ensimmäiset siirtymät tapahtuvat jo vuonna 2011.

Kuva: Jacco Lammers

Perinteinen työväenkysymyksen ympärille kerääntynyt vasemmisto murenee. Duunareista menestyvimmät äänestävät Kokoomusta ja pettyneet Persuja. Sdp:lle ja Vasemmistoliitolle jäävät vain kaikkein uskollisimmat vanhat kannattajat – uusia ei enää juuri rekrytoidu. Koulutettu keskiluokka äänestää kaupungeissa Vihreitä ja maaseudulla Keskustaa.

2000-luvulla oikeisto koostuu globalisaation myötä menestyjiksi itsensä mieltävistä ja sellaisiksi haluavista. Meklarilla ja hyväpalkkaisella putkimiehellä on yhteinen tavoite: nauttia elämän materiaalisista iloista täysillä.

Oikeisto siis hedonisoituu. Siispä oikeisto äänestää Kokoomusta. Nekin, jotka eivät ole vielä saaneet runsauden hedelmistä osaansa, mutta ovat varmoja tulevasta menestyksestään, antavat äänensä Kokoomuksen lupaukselle katkeamattomasta nautinnosta ja ikuisesta talouskasvusta. Ne, jotka eivät menesty, eivät vain ole ymmärtäneet Kokoomuksen viestiä. Oikeisto siis myös idealisoituu.

Vasemmistoa äänestävät vielä jonkin aikaa päähänpotkittujen puolia pitävät. Päähänpotkitut itse äänestävät Persuja. Heillä ei ole enää yhteistä tavoitetta. Puolustajat haluaisivat puolustamiensa nauttivan elämästä, mutta päähänpotkitut itse ovat sitä mieltä, että puolustajat sekä holhoavat että kusettavat heitä. Vasemmisto siis sekä kutistuu että kyynistyy.

Persujen äänestäjistä niille, jotka eniten suitsisivat maahanmuuttoa, oikeisto ja vasemmisto ovat valkoisia ja punaisia. He taistelevat maahanmuuttoa ja “kommunisteja” vastaan.

Persuista ne, joilla on muitakin kuin maahanmuuttosyitä, protestoivat epätasaista tulonjakopolitiikkaa vastaan. He ovat maaseudun vähäosaisten perillisiä ja äänestävät Kepua vastaan.

Ne persut, jotka ennen äänestivät vasemmistoa, äänestävät nyt ja tulevaisuudessa sekä oikeistoa että vasemmistoa vastaan antamalla äänensä laitaoikeistolle.

Vasemmisto siis todella kutistuu ja kyynistyy, kunnes sen ote vallasta lopulta kirpoaa. Kun se tapahtuu, päähänpotkittuja puolustava koulutettu vasemmisto siirtävät kannatuksensa muualle. Loput menevät kohti laitavasenta ja jättävät äänestämättä.

2000-luvulla Kepua äänestävät maaseudun ja pienten kaupunkien hyväosaiset – ne joilla riittää myötätuntoa elämän menettäjiä kohtaan ja jotka eivät siksi äänestä Kokoomusta. Kepulta valuu kuitenkin yhä enemmän ääniä Persuille samoista syistä kuin Sdp:ltä ja Vasemmistoliittolta: vähemmän koulutettu väki tuntee katkeruutta muita kohtaan.

Vihreitä ja Kepua yhdistää hyvinvointiliberaali aate. Nyt puolueita erottaa vielä erittäin voimakkaasti suhtautuminen ympäristöön. Persujen kahmiessa pienituloisen ja vähän koulutetun väestön ääniä Vihreiden ja Kepun välit saattavat kuitenkin lämmetä aiempaa paremmiksi, sillä samalla Kepun nyt julkilausuma luontokäsitys siirtyy lähemmäs Vihreitä. Puolueita erottava suhde kaupungistumiseen ja aluepolitiikkaan pitänee yllä vastakkainasettelua jatkossakin.

Vihreät kasvavat kutistuvan vasemmiston kyynistyessä. Vihreiden äänestäjät ovat Suomen koulutetuinta väestöä, joten Vihreiden ja Suomen edut ovat yhteneviä: koulutustason kasvaessa ja kaupungistumisen edetessä Vihreiden äänestäjäpohja laajenee. Samalla Vihreät keräävät yhä lisää ääniä oikeiston hedonismia karttavilta menestyjiltä. Vihreiden ongelma on kuitenkin sama kuin kaikkien muiden  puolueiden paitsi Persujen ja jossain määrin Kokoomuksen: muiden menestyksen katkeroittamat vähempiosaiset eivät suhtaudu suopeasti kuin laitaoikeistoon ja osa identiteettisyistä maltilliseen oikeistoon.

Merkitsevänä poliittisena jakolinjana säilyvät tulonjakokysmykset. Niiden rinnalle nousevat kuitenkin entistä voimakkaammin koulutustasosta kumpuavat käsitykset ympäristöstä ja sosiaalisesta tasavertaisuudesta. Globalisaatioksi kutsuttu yhteiskunnan rakennemuutos jakaa ihmiset yhä selkeämmin menestyjiin ja menettäjiin. Samalla yhteiskunnallinen epävarmuus arkipäiväistyy. Puolueiden väliset voimasuhteet tulevatkin ympäri Eurooppaa määrittymään sen mukaan, millaisia keinoja puolueet tarjoavat ihmisille epävarmuuden hallitsemiseksi. Hyvinvointivaltio kaipaakin kipeästi uudistajia ja ympäristö vastuunkantajia.

Eurovaalien tulosten tarkistuslaskelmia odoteltaessa on mielenkiintoista seurata, millaisia tulkintoja vaaleista tehdään eri tahoilla. Kiinnostavan, mutta ilmeisen väärän johtopäätöksen tekee Matti Viialainen, joka sotkee keskenään perinteisen vasemmiston kannatuksen laskun, uusvasemmiston, hiipuvasta savupiipputeollisuudesta ammentaneen 1900-lukulaisen työväenliikkeen ja Vihreiden kannatuksen nousun.

Viialainen kirjoittaa, että

Maltillinen vasemmisto ei ole kyennyt Suomessakaan riittävästi uudistumaan saati yhdistymään, ja tulos on tässä. Edessä on pitkä marssi ja aatteellinen itsetutkiskelu, kunnes tuuli kääntyy. Nämäkin vaalit osoittivat, että vihreät ovat etenkin pääkaupunkiseudulla se uusvasemmisto, joka on syönyt suurelta osin perinteisen työväenliikkeen eväät.

Kuva: Smithsonian American Art Museum

Kuten usein ennenkin, Viialainen tekee sen virheolettamuksen, että kuvittelee perinteisen vasemmiston korvautuvan jonkinlaisella uusvasemmistolla, joka antaa vain odottaa itseään, kunnes Sdp ja Vasemmistoliitto yhdistyvät. Miksi edes uudistua sisällöllisesti, kun voi yhdistyäkin? Näin ei ole kuitenkaan käynyt eikä näköpiirissä ole mitään, mikä antaisi olettaa niin käyvänkään. Kuten myöskään sitä, että vasemmiston kannatus jollain lailla kasvaisi yhdistymisestä.

Samalla Viialainen päättelee erheellisesti Vihreiden kannatuksen nousun johtuvan vasemmiston hajaannuksesta. Vihreiden kannatus ei kanavoituisi vasemmistolle, vaikka vasemmistopuolueet yhdistyisivät siitä yksinkertaisesta syystä, että nuoret koulutetut pääkaupunkiseutulaiset eivät kannata vasemmistoa, vaan joko Vihreitä tai Kokoomusta. Muualla Suomessa tilanne on niin toisenlainen, että tavoittaakseen pääkaupunkiseudulla Vihreiden äänestäjät vasemmiston olisi hylättävä muut äänestäjänsä tai avoimesti valehdeltava heille. Kyse on yhteiskunnan eritahtisesta muutoksesta metropolialueella ja periferiassa.

Perinteisen vasemmiston äänestäjät olivat duunareita. Heitä yhdisti ammatti, työ tehtaassa. Kun tehdastyön merkitys on palveluyhteiskunnan nousun myötä voimakkaasti vähentynyt, vasemmisto on ajautunut kriisiin: se ei enää kerta kaikkiaan tiedä, mitä tapahtuu. Vasemmiston tontille on astunut kouluttamattoman työväestön ääniä taitavasti kalastava uusi puolue, jota eivät menneisyyteen sidotut oikeisto–vasemmisto-asetelmat juuri vaivaa: Perussuomalaiset.

Se perinteinen työväenliike, jonka perään Viialainen ja monet muut haikailevat, on syönyt itse omat eväänsä. Vihreitä yhdistää koulutetun väestön ymmärrys, että maapallon luonnonvarojen holtittoman tuhlauksen on loputtava. Perussuomalaisia huoli siitä, että kiinalaiset vievät heidän tehdastyönsä ja maahanmuuttajat sosiaaliturvansa. Kokoomusta yhdistää menestyjien halu erottautua sosiaalisesti menettäjistä. Keskustaa maaseudulla asuvien vielä toistaiseksi jakama tunne yhteisestä arvoperinteestä. Poliittinen vasemmisto hiipuu, koska sitä ei yhdistä mikään tekijä.

Vasemmisto on vanha jonglööri, joka osasi ennen pyörittää taitavasti useita palloja yhtä aikaa, kunnes jotakin selittämätöntä tapahtui: pallot lakkasivat pysymästä ilmassa. Sen sijaan, että yrittäisi kehittää itselleen uutta taitoa, vasemmistojonglööri hukkaa aikansa ja energiansa sen miettimiseen, miten pallot saisi takaisin ilmaan. Ei mitenkään. Eivät ne pysy siellä enää, koska olosuhteet, jotka ennen pitivät pallot ilmassa, ovat muuttuneet.

Vasemmiston suurimmaksi haastajaksi on noussut vasemmiston kyvyttömyys löytää omia äänestäjiään yhdistävää nimittäjää. Kenen ääniä vasemmisto tavoittelee? Työväenliikkeen? Minkä ihmeen työväenliikkeen?

Europarlamenttivaalien suurimmat häviäjät olivat käsitteet “oikeisto” ja “vasemmisto”.

Kuten jo pitkään on näkynyt, käsiteparin merkitys sellaisena, kuin se on totuttu toisen maailmansodan jälkeen mieltämään, on tyhjentymässä kuin ilmapallo.

Kuva: Toby Forage

1900-luvun poliittista jakoa kuvanneista termeistä on tulossa zombiekategorioita. Ne ovat sosiologi Ulrich Beckin mukaan menneen maailman ymmärtämiseen käytettyjä käsitteitä, joiden sisällöllinen merkitys on muuttunut niin voimakkaasti, että käsitteet ovat käytännössä kuolleet. Koska kieli uudistuu hitaammin kuin sitä ympäröivä yhteiskunta, vanhat termit eivät siirry pois käytöstä, vaan ne jäävät vanhasta tottumuksesta käyttöön. Merkityksensä menettänyt käsite on vaillinainen ja harhaanjohtava, zombie.

Oikeisto–vasemmisto-käsitteistölle on käynyt juuri näin. Samoin kuin esimerkiksi täystyöllisyys, kansallinen yhtenäiskulttuuri ja keskusjohtoinen talous, se kuului “ensimmäiseen moderniin” – aikaan, jolloin paperitehtaat tarjosivat hyväpalkkaista työtä ja elättivät kuuliaisesti johtajiaan seuranneen kansan. Ensimmäinen moderni kiteytyi nälän ja puutteen poistamiseen tähdänneeksi hyvinvointivaltioksi.

2000-luvulla esiin astuu “toinen moderni”. Se on Antero Röngän sanoin “riskien aikakautta, jossa teknologiaan, talouteen ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät uhat nousevat yhteiskunnan toimintaa ja politiikkaa ja yksilöiden elämää eniten määrittäviksi tekijöiksi.”

Siihen kuuluvat niin Kokoomuksen voimakas nousu, Sdp:n musertava tappioputki kuin Perussuomalaisten kultaiseen menneeseen haikailevan politiikan kasvava kannatus vähemmän koulutetun ja pienempituloisen väestönosan keskuudessa.

Mikko Heikan mukaan “toisen modernin” kaikkein tunnusomaisin piirre on sosiaalinen epävarmuus. Oikeastaan epävarmuuden arkipäiväistyminen. Sen myötä 2000-luvulla poliittinen kenttä ei enää määrity oikeisto–vasemmisto-kysymyksinä. Tärkeiksi tulevat uudet jakolinjat. Luokkarajojen sijaan politiikan jakajiksi tulevat mm. elämäntavoista, maailmankuvasta ja koulutustasosta koostuvat kognitiiviset tekijät, joilla jatkuvaa epävarmuutta yritetään hallita.

Vai uskooko joku vielä, että “oikeistopuolueet” keräsivät eurovaaleissa 62 %, “vasemmistopuolueet” 24 % ja “muut” puolueet 14 % annetuista äänistä? Tai että suomalainen “oikeisto” sai kolmestatoista parlamenttipaikasta yhdeksän, eli 69 %, “vasemmisto” kaksi, eli 15 %, ja “muut” kaksi, eli 15 prosenttia?

Eurovaalien tulos merkitseekin 2000-luvun alkua suomalaisessa politiikassa. Vihreiden nousu jatkuu ja vahvistuu entisestään. Perussuomalaiset ovat tulleet jäädäkseen. Demarien ja Rkp:n kannatus hiipuu hiljalleen suurten ikäluokkien vanhetessa. Vasemmistoliitto haikailee “uuden vasemmiston” nousua, mutta sen kannatuspohja on olematon työväestön siirtäessä kannatuksensa pois oikeisto–vasemmisto-akselilta. Kokoomus osoittaa lieviä yskimisen merkkejä, mutta säilyttänee vahvan asemansa menestyjien sosiaalisen aseman korostajana. Keskustan tilanne on kaikkein kiinnostavin: kuinka pitkään maaseudun liberaalit ja konservatiivit mahtuvat vielä samaan puolueeseen?

Täysin yhtäläiset kehityssuunnat ovat nähtävissä ympäri Eurooppaa. Kyse ei ole ohimenevästä välivaiheesta, vaan orastavasta uudesta poliittisesta jaottelusta. Kymmenen vuoden kuluttua elämme hyvin erilaisessa eurooppalaisessa Suomessa ja äänestämme hyvin eri tavalla. Vuoden 1905 suurlakon puolueiden aika on vihdoin päättymässä. 2000-luku on viimein alkanut.

Lumipallo lähti tänään liikkeelle. Helsingin kaupunginvaltuusto päätti äänin 81-0, että Jätkäsaaren alueen yksityiskohtaisen suunnittelun yhteydessä tutkitaan erillisten pyöräkaistojen toteuttamista. Suomennettuna tämä tarkoittaa, että Jätkäsaaresta tehdään myös pyöräilyn osalta uudenlainen, aiempaa toimivampi kaupunginosa.

Vaikka ponsi ei sinänsä velvoita kaupunkisuunnitteluvirastoa toimimaan, vaan vain tutkimaan pyöräkaistoja, valtuuston selkeän tahdonilmauksen ohittaminen on poliittisesti mahdotonta. Erityisesti, koska valtuusto tosiasiallisesti kumosi lautakunnan asiasta aiemmin tekemät päätökset.

Ponnen murskaava hyväksyntä merkitsee, että kaupungin ylin päättävä elin haluaa tehdä Jätkäsaaresta Helsinkiin pyöräilykaupungin pilottikaupunginosan. Eri nopeudella kulkevat liikennemuodot erotetaan Jätkäsaaressa toisistaan. Pyöräilijän kannalta parannus on valtava: Jätkäsaaressa pyöräteitä ei sijoiteta jalkakäytävän yhteyteen, vaan pyörät saavat oman väylänsä.

Kyse on suunnitteluperiaatteen ensimmäisestä käännöksestä. Toimimattomaksi todetusta jalkakäytävien ja pyöräteiden sekoittamisesta luovutaan ensin Jätkäsaaressa ja toivottavasti tämän jälkeen kaikilla muillakin uusilla asuinalueilla, kuten valtuusto on strategiassaan linjannut. Peruskorjausten myötä muutos alkaa levitä hiljakseen myös vanhoille alueille, kunhan malli havaitaan toimivaksi.

Samalla jalankulkijatkin voittavat: pyöräilijät ja jalankulkijat eivät ole enää häiritsemässä toisiaan samalla väylällä. Erinomaista, sillä kaksisuuntaiset, taajama-alueella jalkakäytävän yhteyteen sijoitetut pyörätiet on nykyään lähes kaikkien Länsi-Euroopan maiden suunnitteluohjeissa luokiteltu ryhmään “tulee välttää”. Niiden asemesta suositellaan yleisesti pyöräilyn ja jalankulun selkeää fyysistä erottamista toisistaan.

Ponnen muotoilu jättää riittävästi liikkumatilaa kaupunkisuunnitteluviraston omalle asiantuntemukselle. Virastolla onkin näytön paikka: siltä odotetaan nyt valtuuston osoittaman tahdon täyttämistä. Yhteisenä tavoitteenamme on luoda Helsinkiin toimiva pyöräliikenteen ympäristö, j

Viikonloppuna Suomenlinnassa käydessäni mieleeni palasi sama ajatus kuin usein: en ole koskaan käynyt saarella oman pyöräni kanssa. Olen liikkunut siellä kavereiden pyörillä, mutten ole milloinkaan kuljettanut omaani saarelle.

Syy on hinta: pyörän kuljettaminen maksaa 6 euroa oman lipun päälle. Se on pieni raha, mutta yksinkertaisesti niin kallis taksa pyörän kuljetuksesta, etten ole katsonut hyötyä kustannuksen arvoiseksi. Tähän Suomenlinnan Liikenne Oy luultavasti hinnoittelullaan pyrkiikin. Pitämällä hinta riittävän korkeana, karsitaan joukosta ne, jotka eivät erityisistä syistä halua kuljettaa pyöräänsä saarelle. Tällöin lautta ei täyty huvipyöräilijöiden ajoneuvoista, ja tila on tehokkaassa käytössä.

Samaan logiikkaan perustuu myös ruuhkamaksu: ne, jotka haluavat ajaa autolla kantakaupunkiin, maksavat siitä – ne, jotka eivät halua maksaa, eivät aja. Sekä yksinkertaista että toimivaa. Suuri, muttei suurin, osa autoilusta (ja pyörien kuljettamisesta) on välttämätöntä. Hintamekanismi karsii pois ne, joiden ei ole välttämätöntä ajaa autolla kantakaupunkiin tai kuljettaa pyöräänsä Suomenlinnaan. Eli taksa vapauttaa tilan niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Tähän markkinat yleisestikin perustuvat.

Hinnoittelun perusta on molemmissa tapauksissa sama: tilan rajallisuus. Koska tila on väistämättä rajallinen resurssi, on järkevää hinnoitella sen käyttö siten, että yleinen hyöty voittaa yksityisen edun. Minun oma yksityinen etuni olisi, että saisin kuljettaa pyöräni Suomenlinnaan ilmaiseksi. Koska lautalla on vain tietty määrä tilaa, ei minustakaan ole toivottavaa, että jokainen, joka haluaa, saisi tuoda pyöränsä lautalle ilmaiseksi. Yleinen etu voitaa ilmaisuuden.

Pyöräilijälle, joka todella haluaa kuljettaa ajoneuvonsa saarelle, hinta ei lopulta ole kovinkaan kallis. Siitä, miksi hinta on juuri 6 euroa voidaan tietysti perustellusti keskustella. Tulevaisuudessa pyörien kuljetus maksaa nimittäin lähiliikenteen junissa matkustajan oman matkalipun verran. Yhdenmukainen hinnoittelu kaupungin liikennevälineissä olisikin paikallaan.