Tilan alihinnoittelun tragedia
Auto on 1800-luvun parhaita keksintöjä ja varmasti eniten ihmisten vapaata liikkumista 1900-luvulla helpottanut tekninen apuväline.
Samalla auto on kuitenkin oman menestyksensä uhri. Suurin este ihmisten vapaalle liikkumiselle ovat muiden ihmisten autot. Mitä enemmän autoja kaupungissa on, sitä pidemmiksi etäisyydet kaupungissa kasvavat ja sitä enemmän aikaa ja energiaa liikenteessä kuluu, mikä nostaa palveluiden ja elämisen kustannuksia.
Kuljetusetäisyyksien pidentyminen syö tavaroiden hintojen näennäisen alenemisen. Pitenevät työ- ja asiointimatkat puolestaan syövät etäisyyksien kasvusta seuraavan asumisen hintojen laskun.
Mitä pidemmät etäisyydet, sitä vaikeammin saavutettaviksi palvelut tulevat ja sitä enemmän aikaa päivittäinen töissäkäynti ja asiointi vievät. Kääntäen – sitä vähemmän kattaviksi palvelut käyvät ja sitä vähemmän vapaata aikaa ihmisille jää. Toisin sanoen sitä kauemmaksi haave ihmisten vapaasta liikkumisesta kaupungissa karkaa.
Autokaupungin ongelma on alihinnoitteltu tila: autoilun varaan rakennettu kaupunki levittäytyy hajanaisena mattona periaatteessa niin kauas kuin tilaa riittää.
“Hajakeskitetylle” eli täysin hajanaisesti haulikolla ampuen rakennetulle autokaupungille, jossa kodit, työpaikat ja palvelut ovat pitkien etäisyyksien päässä ja jossa esimerkiksi alle 18-vuotiaiden liikkumista rajoittaa merkittävästi ajokortin saamisikä, on myös vaihtoehto.
Autokaupungin vaihtoehto on raideliikenne- ja pyöräilykaupunki. Esimerkiksi Kööpenhaminassa saa rakentaa vain kilometrin säteelle etäisimmästä raideliikenteen asemasta. Ratkaisu on paitsi ekologinen myös ekonominen, koska autokaupungin rakentaminen tulee erittäin kalliiksi. Raideliikenteen infrastruktuuri on huomattavasti halvempaa kuin tieinfra siitä yksinkertaisesta syystä, että raiteita tarvitaan paljon vähemmän kuin autoteitä.
Poliittisilla päättäjillä pitäisikin olla enemmän rohkeutta. Sillä muutoin yhteiskuntaa uhkaa etenemisen sijaan jääminen keskiluokan panttivangiksi.
