Kuten Pihakatu-blogissa on tuotu ohimennen esiin, puistot eivät ole itsestään selvä osa kaupunkiympäristöä, vaan vasta tasavaltalaisen yhteiskunnan tuotos. Puistojen laajempi leviäminen kaupunkeihin kesti pitkälle 1800-luvun jälkipuolelle asti.

Ajatus julkisista puistoista virisi valistuksen myötä 1600–1700-luvuilla, mutta ennen vuotta 1789 yleinen puisto oli vain filosofinen utopia. Kaupunkipuutarhoja avattiin yleisölle osittain jo 1600-luvulla; julkisia ne eivät silti suinkaan olleet, vaan puhtaasti yksityisomaisuutta.

Julkinen puisto on siis tasavaltalainen instituutio. Puistojen leviäminen edellytti kahta tekijää:

1. Kaupungistumista, eli kaupunkien väkiluvun ja koon kasvua.
2. Ajattelutavan muutosta.

Näistä olennaisesti tärkeämpi oli se filosofinen murros, joka Ranskan vallankumouksen myötä tapahtui ja muutti ihmisten ajattelua. Väestönkasvu ei ollut niinkään ilmiön syy, vaan seuraus.

Tämä kirjoitus on julkaistu on 19.4.2010 kello 07:06 aihealueilla Helsinki, kulttuuri, uudistus, yhteiskunta. Voit seurata keskustelua RSS 2.0 syötteen avulla. Voit jättää kommentin, tai trackbackin omalta sivultasi.