(Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 22.7.2010)

Professori Laura Kolbe ja tutkija Outi Kuittinen arvioivat ansiokkaasti julkisen tilan käyttöä (HS Kaupunki 17. 7.). Vain eräs seikka oudoksutti: kulttuurisen muutoksen lähtökohdaksi otettiin nurinkurisesti järjestyslain säätäminen vuonna 2003.

Kaupunkikulttuurin uudistuminen ei ole kummunnut lainsäädännöstä. Järjestyslailla päinvastoin reagoitiin tapakulttuurin muutoksiin. Laki säädettiin, koska kunnalliset järjestyssäännöt olivat eriytyneet toisistaan niin paljon, että niiden tilalle tarvittiin ajantasainen, koko maan kattava normisto.

Varsinainen irtiotto 1960-lukulaisesta tapakulttuurista tapahtui Euroopan kulttuuripääkaupunkivuonna 2000. Teemavuosi tarjosi tilaisuuden esitellä 1960-luvun “vallankumouksen” erinomaisuudesta tuolloin yhä vakuuttuneille päättäjille uutta, selkeästi aiemmasta poikkeavaa kaupunkikulttuuria.

Nyt, vuosikymmentä myöhemmin, näyttää ajoittain siltä, että 1960-lukulaisten tauti on alkanut taas vaivata: Helsinki on hukannut paljon siitä rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta, joka leimasi 1990-luvun lamasta toipuvaa kaupunkiamme koko viime vuosikymmenen alun. Usko kukoistavan kaupunkikulttuurin mahdollisuuksien alituiseen kehittämiseen tuntuu osittain hiipuneen.

Vaikuttaakin siltä, että vuonna 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki Turku osoittaa olevansa julkisen tilan hyödyntämisessä monin tavoin Helsinkiä etevämpi. Rantojen aktiivikäyttö, elävä pienkahvilakulttuuri, laajat pihakadut, käyskentelyyn houkutteleva kävelykeskusta, asuinkatujen varsilla kasvavat puut, keskustakirjasto, jalkakäytäville ja aukioille levittäytyvät terassit ilman kaljankittauspakkoa – siinä esimerkkejä, joilla Turku jättää Helsingin varjoonsa jo nyt.

Vuoteen 2012 virittäytyminen tarjoaa Helsingille tilaisuuden uuteen kukoistukseen, mutta mahdollisuus on myös uskallettava käyttää. Tämä on päättäjien lisäksi haaste erityisesti virkamiehille.

Parhaassa tapauksessa maailman designpääkaupungin korskea titteli avaa oven kaupunkikulttuurimme kypsymiselle. Sellaista kehitystä Kolbe ja Kuittinenkin ennakoivat: tilan aktiivinen käyttö kytkee ihmiset elinympäristöönsä ja on siten parasta vastalääkettä välinpitämättömyydelle.

(Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 23.6.2010)

Turun Sanomien haastatteleman kerjäämistä pohtivan työryhmän edustajan mukaan ilmapiiri on myönteinen kerjäämisen kieltämiselle. Työryhmä haluaisi näyttää, että Suomessa ei suvaita ihmisten hyväksikäyttöä.

Kuva: vinylmeister

Rikollisuus on ilman muuta poliisiasia. Koronkiskonta, jonka kohteeksi monet kerjäävät ihmiset altistuvat, täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tuntomerkit. Ratkaisuksi ehdotettu kerjäämisen kriminalisointi ei valitettavasti kuitenkaan kohdistu järjestäytyneisiin rikollisiin, vaan rikollisten hyväksikäyttämiin ihmisiin.

Tanskan kokemusten perusteella tiedetään, ettei kerjääminen kriminalisoinnin myötä suinkaan lopu. Ilmiö vain muuttaa muotoaan. Onkin kyseenalaista, mitä kriminalisoinnilla toivotaan saavutettavan.

On nimittäin täysin selvää, että mikäli kerjääminen kriminalisoidaan, kerjäläiset eivät katoa katukuvastamme minnekään – samat ihmiset vain siirtyvät myymään kukkia ja rihkamaa, pesemään autojen tuulilaseja tai ajautuvat rikosten pariin. Samalla he jatkavat jätteiden kierrättämistä ja asumista kaupunkien laita-alueilla olosuhteissa, joita harva haluaisi kokea.

Yhteiskunnan voimavarat on suunnattava kerjäämisen taustalla olevien, jo valmiiksi laittomien asioiden torjuntaan, ei ongelmien rikolliseksi määrittelemiseen. Kriminalisointi syö resursseja, jotka eivät muutenkaan ole lisääntymässä. Poliisitoimien tehoa on arvioitava sen perusteella, miten niillä voidaan vaikuttaa juuri järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Ongelman todellinen ydin on, että köyhyys pysyy Itä-Euroopassa muuttumattomana juuri niin kauan, kunnes siihen puututaan EU:n laajuisesti. Tämä ei muutu, vaikka kerjääminen tehtäisiin Suomessa rikolliseksi. Itä-Euroopan romanien surkeaa kohtelua on katsottu sormien läpi vuosikausia aivan samalla tavalla kuin Kreikan tilastovääristelyä viime kuukausiin asti.

Syy Itä-Euroopan romanien viheliäiseen tilanteeseen kotimaissaan on heidän sosiaalisessa asemassaan – ei laiskuudessa, typeryydessä tai saamattomuudessa. He ovat Itä-Euroopan ”kastittomia”, kotimaissaan hyvin pitkälti muita vähempiarvoisina pidettyjä ihmisiä.

Kyse on EU-kansalaisiin useissa EU-maissa kohdistuvasta järjestelmällisestä syrjinnästä. Siihen on puututtava sosiaalipoliittisin keinoin. Poliisitoimet muissa EU-maissa eivät tee muuta kuin siirtävät ongelmaa, joka ei tule ratkeamaan yksilöihin kohdistuvin pakkokeinoin.

Harva yhteiskunta Itä-Euroopassa on tasa-arvoinen. Suomi on elävä esimerkki maasta, joka on kavunnut vaikeuksien kautta kohti parempaa elintasoa. Vaikka emme olisi halukkaita jakamaan omasta hyvinvoinnistamme muruakaan muille, meidän on kyettävä osoittamaan, että Suomen tie olisi hyvä tie Itä-Euroopallekin.

Köyhyys hävitetään vain suunnitelmallisella yhteiskuntapolitiikalla. Elintaso kohenee vain asettamalla tavoitteita ja pysymällä niissä lujatahtoisesti vaikeinakin aikoina. Ainoastaan tasa-arvoinen yhteiskunta kykenee vähentämään syrjintää. Samalla Suomen on pidettävä määrätietoisesti kiinni omasta tasavertaisuudestaan.