Vallankäytön kohteita ja täysivaltaisia kansalaisia
Suomalainen valtiodemokratia täyttää lähivuosina sata vuotta. Edustuksellinen demokratiamme voi sekä hyvin että hyvin huonosti.
Historiallisesti yhteiskuntamme on rakentunut siten, että yksittäisen kansalaisen voi olla hankala saada ääntään kuuluviin. Niitä kansalaisia, jotka tietävät, miten saada mielipiteensä huomiduksi, kuunnellaan – mutta ne, jotka eivät ole yhtä hyvin perillä vaikuttamismahdollisuuksistaan, jäävät usein paitsioon.
Tämä koskee konkreettisia tilanteita, joissa julkista valtaa käytetään, kuten vaikkapa kaavoitusta. Abstraktit keskustelut “kansasta” ovat toinen juttu. Julkinen valta ei kohdistu “kansaan”, vaan kansalaisiin. “Kansa” on kuvitteellinen kollektiivi, pelkkä mielikuva. Kansalainen on ihminen, jolla on paitsi nimi ja henkilöllisyystunnus, usein myös mielipide erilaisista asioista ja oikeus saada äänensä kuuluviin.
Kansalainen, joka jää itseensä kohdistuvassa keskustelussa katsojaksi, turhautuu. Hänen elämänsä tapahtuu ilman, että hän voisi vaikuttaa itseään koskeviin asioihin, kuin televisiossa. Hänellä on sekä oikeuksia että velvollisuuksia, mutta ei valtaa osallistua päätöksentekoon.
Tämä on suomalaisen edustuksellisen demokratian kompastuskivi. Kysymys on siitä, pidetäänkö kansalaisia vallankäytön kohteina (objekteina), vai yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä (subjekteina).
E. Juhani Tenhunen kirjoitti 20.11.2010 kello 10:27
Vihreä liike ja Vihreä liitto ovat lähteneet ajatuksesta, että kansalaiset ovat aktiivikansalaisia eivätkä hallintoalamaisia. Liikkeen eturintamassa toiminut Pehmeän teknologian seura ry (nykyinen Ympäristö- ja kuluttajapoliittinen yhdistys - Miljö- och konsumentpolitisk förening ry) huomasi jo 30 vuotta sitten tietotekniikan mahdollisuudet politiikan suuntaamisessa aktiivikansalaisuuteen. Blogit ja Facebook ovat osa tätä mainiota arvovallankumousta.
Martti Tulenheimo kirjoitti 20.11.2010 kello 15:30
Vihreillä on tosiaan aina ollut tämä teema esillä. Mutta vasta nyt, 30 vuotta myöhemmin, se on noussut valtavirtaan. Välineitä osallistuvan aktiivikansalaisuuden toteuttamiseen on viimein kaikkien ulottuvilla.
Silti sama ongelma pysyy: julkisen vallan käyttö jatkuu pitkälti samanlaisena kuin 30 vuotta sitten. Kansalainen on edelleen vallankäytön kohde - ei itsenäinen ja aikuinen toimija, jonka mielipidettä paitsi kysytään, myös kuullaan, ja kuunnellaan.
Otetaan esimerkki kentältä, jonka me molemmat tunnemme hyvin: pyöräilyn huomioiminen liikennesuunnittelussa. Pyöräilyn olosuhteisiin vaikuttavat julkisen vallan haltijat toimivat pääsääntöisesti niin kuin pyöräilijä olisi posliiniastia, jolla ei ole tietoisuutta. Tämän astian suojelemiseksi kolhuilta laaditaan jatkuvasti erilaisia ohjeita ja suosituksia. Kuitenkin vain harvoin kuullaan yhdenkään pyöräilevän kansalaisen näkemystä näistä suosituksista, ohjeista ja määräyksistä.
Pyöräilijän - tai vaikkapa näkövammaisen - sijaan mielipiteen häneen kohdistuvista toimenpiteistä esittää lähes aina nimitetty (ei siis äänestetty) edustaja.
Tämän ei tarvitse olla varsinaisesti ongelma, mikäli edustaja todella edustaa tahoa, jonka puolesta hän valtaa käyttää - sehän koko edustuksellisen demokratian idea on, ja lähtökohta on sinänsä erittäin hyvä, mutta vain jos edustaja aidosti on vallankäytön kohteen todellinen edustaja. Nimitetyt edustajat eivät täytä tätä ehtoa, koska ihmisiltä, joihin vallankäyttö kohdistuu, ei ole kysytty asiasta mitään.
Ongelma syntyy siitä, että nimitetyt edustajat eivät läheskään aina tosiasiallisesti suinkaan jaa edustamiensa toimijoiden - kuten pyöräilijöiden tai näkövammaisten - käsitystä siitä, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla.
Arkielämässä edustajat yleensä nimitetään tehtäväänsä, koska Suomessa ei ole tapana järjestää vaaleja usein, vaan harvoin ja silloinkin vain kaikkein näkyvimpiin tehtäviin liittyen. Ja kun vaaleja järjestetään, käytetään jostain syystä yleensä nimittämismenettelyä suurimpaan osaan edustajien valinnoista.
Esimerkiksi kunnallisista luottamushenkilöistä ainoastaan valtuusto valitaan äänestämällä - kaikki muut aina käräjäoikeuksien lautamiehistä jokaikisen kunnallisen lautakunnan ja johtokunnan jäseniin.
Tämä johtaa siihen, että edustajat edustavat kansalaisia vain epäsuorasti. He edustavat tosiasiassa vain niitä näkemyksiä, joiden joukosta heidät valitaan.
Sama ongelma toistuu huomattavasti laajemmassa mittakaavassa paljon näkymättömämpää julkista valtaa käyttävien edustajien nimittämisessä. Suomessa kun lähdetään siitä, että edustuksellinen demokratia toteutuu, kun valtaa osittain - ja yksittäisten asioiden kannalta vähäisessä, mutta kokonaisuutena valtavissa määrin - delegoidaan edelleen kansalaisia edustaville järjestöille.
Järjestödemokratia kyllä toteutuu, ja pidän sitä lähtökohtaisesti erittäin hyvänä tapana toteuttaa edustuksellisen demokratian ideaalia, mutta se, missä mennään pahasti vikaan, on julkisen vallan delegointi kansalaisten näkemyksiä huomioimatta.
Palatakseni teoriasta konkreettiseen esimerkkiin pyöräilijöitä ei Suomessa pääsääntöisesti edusta pyöräilevä kansalainen, vaan julkista valtaa hänen päänsä ylitse käyttävä (hänen näkemyksiään tuntematon ja niiden selvittämisestä äärimmäisen vähän kiinostunut) julkisoikeudellinen liikenneturvallisuustyön keskusjärjestö Liikenneturva.