“Käsitteiden määrittely on valtaa ja sitä valtaa ei pidä antaa ääriliikkeille”, kirjoitti ystäväni viisaasti. Hän viittasi siihen, kuinka taitavasti “maahanmuuttokritiikki” on brändätty pelkästään myönteiseksi asiaksi. Sitä millään muotoa kavahtavat puolestaan on leimattu “mokuttajiksi” ja “suvaitsevaistoksi”, eli monikullttuurisuus-fiilistelijöiksi ja itsensä muiden yläpuolelle nostaneeksi eliitiksi, jota tulee halveksua yli kaiken.

Jos populistiselta liikkeeltä on opittava jotakin, niin juuri tämä: valta on aina käsitteiden määrittelyä. Politiikka on muuttunut voimakkaasti 2000-luvulla. Poliittisten aloitteiden tekeminen ei enää riitä (jos koskaan riittikään), vaan on sisäistettävä ripeästi, miten keskeistä keskustelun käsitteistön määrittely on.

Suurin osa maahanmuutosta huolestuneista ei taatusti ole rasisteja. Kaikkea maahanmuuttoon kriittisesti liittyvää puhetta ei missään tapauksessa pidä leimata kielteiseksi eikä torjua sitä. Päin vastoin, keskustelua maahanmuutosta on käytävä entistä enemmän. On hyväksyttävä se, että kaikki eivät ole asioista samaa mieltä – eikä siihen pidä keinotekoisesti edes pyrkiä.

Mutta sama koskee yhtä lailla “maahanmuuttokritiikkiä”: kaikki maahanmuuttoon kriittisesti liittyvä puhe ei ole hyväksyttävää.

Kahdenlaisia persuja

Kaikenlainen rajanveto on vaikeaa, mutta jos mietitään, missä maahanmuuttoa koskevan keskustelun raja Suomessa käytännössä menee, se kulkee selkeästi perussuomalaisen puolueen sisäpuolella. Perussuomalaisten sisäinen rajalinja kulkee kahden eri aatesuuntauksen välillä. Puolueessa on kaksi siipeä:

1. Radikaalikonservatiivit, joita ovat ns. “nuivat” kulttuurisovinistit; ja

2. Maltilliset konservatiivit, joita esimerkiksi Timo Soini sekä ylivoimaisesti suurin osa puolueen jäsenistä edellistä käenpoikaryhmää lukuun ottamatta edustavat.

Kulttuurisovinistisen aatteen edustajat käyttävät maltillisia konservatiiveja härskisti hyväkseen. He ovat käenpoikia. Käki munii toisten lintulajien pesiin eikä sen tarvitse hautoa omia poikasiaan. Suomen politiikassa tämä ilmenee siten, että käenpojat ovat naamioituneet Soinin pesään.

Maltillisiset konservatiivit eivät ole uhka liberaalille demokratialle – sen sijaan radikaalikonservatiivinen uusoikeisto on. Suuria poliittisia ongelmia syntyy, elleivät “maahanmuuttokritiikkiä” kavahtavat itse opi tekemään eroa näiden kahden eri aatteen välillä, vaan syyttelevät kaikkia maahanmuuton vaikutuksista huolestuneita rasisteiksi.

Eurooppalainen konservatismi on ollut 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien leimallisen maltillista. Globaalista tarkastelukulmasta katsottuna eurooppalaisen konservatismin edustajat näyttäytyvät nykyään helposti jopa liberaaleina verrattuna esimerkiksi yhdysvaltalaisen tai islamilaisen konservatismin eri suuntausten edustajiin.

Globaalin konservatismin virtaukset vaikuttavat silti vääjäämättä myös mannereurooppalaisen konservatismin aatesisältöön. Uudenlainen tulkinta konservatismin keskeisistä arvoista haastaa mannereurooppalaiset konservatiivit siinä, missä muidenkin ideologioiden kannattajat.

Globaali konservativismi ja oikeistolaisuus

Konservatismin uudelleentulkinta on 1970-luvulta lähtien ilmentynyt aiempaa radikaalimpana oikeistolaisuutena. Thatcher voitti kilpailijansa siirtämällä poliittista keskustaa puolueensa sisällä oikealle, jolloin oikeistolaisimmatkaan kilpailijat eivät enää seisseet puolueessaan keskellä, vaan Thatcherista katsottuna vasemmalla.

Tämän seurauksena aiemmin keskellä sijainneet joutuivat itse siirtymään lähemmäs Thatcheria, joka puolestaan käytti tilaisuutta siirtääkseen keskustaa koko ajan entistä enemmän oikealle. Tämän seurauksena myös vasemmistolaiset ja liberaalit olivat pakotettuja siirtymään kauemmas aiemmista asemistaan.

Näin Thatcher vaikutti keskeisesti paitsi konservatismin tulkintaan Iso-Britanniassa, samalla myös politiikan sisältöön ympäri maailmaa.

Valta otetaan määrittämällä puheenaiheet

Miten Thatcher voitti muut? Ottamalla näyttävästi aloitteen itselleen, eli määrittelemällä lähtötilanteen uudelleen. Tämä ei tapahtunut sattumalta, vaan tulkitsemalla määrätietoisesti ajan henkeä ja koservatismin keskeisiä ideologisia sisältöjä uudella, ajan henkeen sopivalla tavalla.

Sama nähtiin Reaganin noustessa valtaan Yhdysvalloissa, ja myöhemmin erityisen selkeästi George W. Bushin taustajoukkojen (ajatushautomo Project for the Next American Century) määriteltyä yhdysvaltalaisen konservatismin sisällön vielä entistäkin radikaalimmin ja oikeistolaisemmin.

Poliittisen keskustan liukuminen entistä enemmän oikealle pakotti myös demokraatit näyttäytymään huomattavasti aiempaa oikeistolaisempina – ja konservatiivisempina.

Uusimmat tulokkaat Yhdysvalloissa ovat Tea Partyn edustajat, jotka ovat haastaneet sekä maltillisemmat republikaanit että radikaalimmat neokonservatiivit populisitisella, mutta erittäin äkkijyrkällä ja äärikonservatiivisella agendallaan.

Hyökkäys maltillisuutta ja suvaitsevaisuutta vastaan

Keskeistä 2000-luvun alun globaalin konservatismin sisältöä on voimakas maahanmuuton vastustaminen. Yhtä lailla keskeinen ideologinen piirre ”uudessa” konservatismissa on armoton retorinen hyökkääminen kaikenlaista maltillisuutta ja suvaitsevaisuutta vastaan – eli myös konservatismin aiemman aatesisällön ja tunnuspiirteiden kyseenalaistaminen.

Manner-Euroopassa konservatismi vaikutti Thatcherin jälkeen pitkään lähes immuunilta ”uuden” konservatismin haukkamaiselle jyrkän linjan tulkinnalle koservatismin arvoista. Tämä on ollut seurausta monipuoluejärjestelmästä, jossa puolueet joutuvat kilpailemaan useamman kuin vain yhden vakavasti otettavan haastajan kanssa kerrallaan.

Niinpä eurooppalaisten konservatiivien suhtautuminen mm. maahanmuuttoon on noudatellut yleistä mielipideilmapiiriä ja ollut pitkään suhteellisen maltillista.

Populismi haastaa vanhan konservativismin

Jos hypätään (esimerkiksi Irakin sodan ylitse) tähän päivään, populistien nousu ympäri Eurooppaa haastaa kuitenkin ”perinteiset” konservatiivit aivan uudella tavalla kilpailemaan äänestäjien suosiosta – ja samalla konservatismin aatesisällöstä.

Eurooppalaiset populistit ovat osittain taloudellisen taantuman myötä onnistuneet haastamaan aiemmin hegemonia-asemassa olleet maltilliset konservatiivit ja heidän kanssaan yhteistyössä toimineet maltilliset liberaalit ja sosiaalidemokraatit ympäri mannerta; viimeksi keväällä 2011 Suomessa.

Populismin aatesisältö on edelleen hieman hahmoton, mutta selkeästi konservatiivinen – ja huomattavasti vanhoillisempi ja kansallismielisempi kuin vallassa ollut maltillinen tulkinta konservatismista. Taloudellisesti ja sosiaalisesti epävarmana aikana populismi on vedonnut äänestäjiin niin oikealla kuin vasemmalla.

Vasemmistokonservatiivit

Uutta onkin, että aiemmin vasemmistoa äänestäneet ovat siirtyneet laajalti äänestämään huomattavasti vasemmistopuolueita konservatiivisempia populistipuolueita. Tämä on yllättänyt vasemmiston: äänestäjät ovat palkinneet konservatiiviset populistit, vaikka vasemmiston aiemman käsityksen mukaan vasemmistolaiset äänestäjät ”eivät voi olla konservatiivisia”. Tietysti voivat; konservatiivisuus ei ole oikeistolaisuuden synonyymi.

Poliittisen keskustan siirtyminen

Populistit ovat nousseet valtaan ja keränneet kannatusta erityisesti siksi, että heillä on ollut vakuuttava vastaus äänestäjiä laajalti kaikkialla Euroopassa askarruttavaan ja ahdistavaan kysymykseen, ”mistä tämä kaikki myllerrys elämässämme oikein johtuu”.

Populistit ovat siis onnistuneet tekemään saman kuin Thatcher, Reagan ja Bush jr. – siirtämään poliittista keskustaa omaan suuntaansa. Politiikassa tärkeintä on aloitteen ottaminen omiin käsiin. Se, jolla on aloite, määrittää politiikan agendan. Kaikki muu, mitä politiikassa tapahtuu, on vain reagoimista agendan määrittävään aloitteeseen.

Islamilainen konservativismi

Konservatismi on maailmanlaajuinen ideologia. Sen eri suuntaukset ovat hyvin erilaisia eri puolilla maailmaa. Yhteistä konservatiiveille on lähinnä pitäytyminen “perinteisiksi” määritellyissä arvoissa. Niiden sisältö vaihtelee ajasta ja paikasta riippuen kuitenkin huomattavasti.

Ideologioille on ominaista pyrkimys kohti ihanneyhteiskuntaa. Siten konservatiivit eivät välttämättä tosiasiassa pyri säilyttämään vallitsevia oloja tai palaamaan johonkin vanhempaan. Ympäri maailmaa radikaalit koservatiivit pyrkivät säilyttämisen sijaan viemään yhteiskunnan kohti tavoittelemaansa tilaa.

Tämä yhdistää niin islamilaisen kuin yhdysvaltalaisen ja eurooppalaisenkin konservatismin radikaaleja suuntauksia. Toinen radikaaleja konservatiivisia liikkeitä yhdistävä piirre on nuiva suhtautuminen suvaitsevaisuuteen ja maltillisuuteen.

Kulttuurisovinismi, eli radikaali eurokonservativismi

Onkin tärkeää huomata, että eurooppalaisten populistien vanavedessä kulkee myös toinen joukko – äärimmäisen konservatiivinen ja äärimmäisen kansallismielinen aatesuuntaus. Tämä konservatismin äärisuuntaus pyrkii naamioitumaan osaksi populismia ja lyöttäytymään kiinni populistien sivustaan samalla tavalla kuin teekutsuliike on Yhdysvalloissa haastanut republikaanit puolueen sisältä.

Juuri tämä konservatismin pieni, mutta erittäin radikaali äärisuuntaus – kulttuurisovinismi – innoitti myös Norjan terroristia. Kymmenisen saman aatesuuntauksen edustajaa istuu nyt Suomen eduskunnassakin. Heitä tai heidän ideologiaansa on silti turhaa ja hyödytöntä syyttää Norjan tapahtumista. Syypää Norjan tapahtumiin on vain ja ainoastaan terroristi itse.

Vain maltillinen dialogi voittaa kiihkoilun

Kiihkoilun voittaa vain dialogi. Tarpeeton viholliskuvien luominen ei auta mitään. Niinpä myös omat aiemmat sananvalintani olisivat voineet olla maltillisempia. Silti on keskeistä ymmärtää, millainen globaali ideologia Euroopassa muhii, ja mihin aate varsinaisesti pyrkii: valtaan niinkuin muutkin aatteet.

Kaikkia politiikkaan osallituvia yhdistää tavoite päästä valtaan. Se onnistuu vain siirtämällä politiikan keskipistettä haastajan omaan suuntaan, koska se pakottaa muut reagoimaan, eli määrittelemään oman asemansa uudelleen suhteessa muuttuneeseen tilanteeseen. Muiden haastaminen on politiikan tarkoitus.

Pelkkä reagoiminen on politiikassa häviämistä. Poliittiset voitot eivät tule sattumalta, vaan tulkitsemalla määrätietoisesti ajan henkeä ja keskeisiä ideologisia sisältöjä uusilla, ajan vaatimuksiin vastaavilla keinoilla. Siksi maltillisten voimien on ymmärrettävä tilanne ja otettava ripeästi aloite omiin käsiinsä.

Henkilökohtaisista syistä Norjan terrori-isku panee väkisinkin miettimään, miten poliittiset järjestöt joutuvat jatkossa Suomessa huomioimaan Norjan joukkomurhan.

Terroristi kohdisti tekonsa Norjassa sosiaalidemokraatteihin. Motiivikseen hän on kertonut vihansa kulttuuriliberaaleja “pettureita” (cultural Marxist traitors) kohtaan.

* * *

“Pettureiksi” Breivik laskee kaikki ne ihmiset, joita Suomessa “maahanmuuttokriitikot” kutsuvat “mokuttajiksi”.

“Mokuttaja” on kulttuurisovinistisen käsityksen mukaan henkilö, joka ei vastusta monikulttuurista yhteiskuntaa. Tällainen manikealainen maailmankuva lähtee siitä, että joko olet puolellamme tai olet meitä vastaan. Väliin et voi jäädä. Ellet vastusta monikulttuurisuutta, olet vihollisemme - ja ansaitset tulla tapetuksi, päätti terroristi.

Norjassa “petturimokuttajia” symboloivat kulttuurisovinistien maailmankuvassa erityisesti demarinuoret.

Tiedämme-kyllä-minkä-järje​stön nuorisoleirille itsensä ristiretkeläiseksi, marttyyriksi ja kristilliseksi jihadistiksi kokenut Breivik olisi hyökännyt Suomessa.

Kylmäävää kaikin puolin. Läheisiään menettäneiden tuska on meidän kaikkien yhteinen.

* * *

Nähdäkseni ero kahden erilaisen konservativismikäsityksen välillä on tuotava mahdollisimman näkyväksi.

Perinteiset maltilliset konservatiivit, joita Suomessa riittää, ovat rauhaarakastavia ja ymmärtävät sovittelevuuden merkityksen ja tärkeyden suurin piirtein samalla tavalla kuin maltilliset liberaalitkin.

Sen sijaan ihmisvihamielisiä taipumksia esille nostavat, manikealaisen maailmankuvan vangeiksi jättäytyneet kulttuurisovinistit pyrkivät lietsomaan myrkyllistä ilmapiiriä yhteiskuntaan, koska pelko antaa heille valtaa.

Kulttuurisovinistien tarkoituksena on haastaa maltillisten konservatiivien hegemonia ja omia itselleen valta määritellä, millainen “kunnon konservatiivin” arvomaailman kuuluu olla. Tämä on nähty Yhdysvalloissa jo vuosia sitten.

* * *

Kulttuurisovinismi on todellinen uhka, kuten Norjassa huomattiin, sillä aate kannustaa ja vaatii hylkäämään kaiken pidättyväisyyden ja erimielisten ihmisten välisen keskinäisen kunnioituksen periaatteen (kulttuurisovinistisella kielellä ilmaistuna “poliittisen korrektiuden”).

Äärimmillään ja paljaimmillaan kulttuurisovinismi ideologiana vaatii hyökkäämään “petturien” kimppuun ja tappamaan heidät. Sairas ristiretkeläishekumointi ja sen suomalainen versio 1918-fantasiointi ovat hälytyskelloja, joiden todella pitäisi soida.

Tämä on niin kaukana konservativismin aateperinnöstä kuin mahdollista. Siksi koko yhteiskunnan ja erityisesti maltillisten konservatiivien on syytä sisäistää, millaisen “aateveljen” kanssa ollaan tekemisissä.

Lue myös artikkeli “Globaali konservativismi murroksessa”.

Vaikka Oslon järkyttävien tapahtumien taustoista on vielä mahdotonta sanoa mitään varmaa, on syytä panna merkille eräs seikka. Kylmäävä tunne, joka hiipii pitkin selkäpiitä: oliko Oslon pommin todellinen tavoite harhauttaa poliisia, pelastusviranomaisia, mediaa ja koko yhteiskuntaa?

Olivatko pommin todellisia kohteita työväenpuolueen nuorisoleirin osallistujat Utøyan saarella? Räjäyttikö joukkomurhaaja Oslon pommin voidakseen kaaoksen keskellä tappaa kokonaisen sukupolven tulevaisuuden poliittisia johtajia?

Norjan pääministeri Jens Stoltenbergin kanssa on helppo olla samaa mieltä: uhkauksilla ja väkivallalla ei voida rajoittaa sananvapautta ja poliittista toimintaa. Avoin yhteiskunta voi vastata hyökkäyksiin vain yhdellä tavalla: lisäämällä demokratiaa. Sulkeutuminen, panikointi ja kontrollin kiristäminen eivät ratkaise mitään.

Viha, uhkailu ja väkivalta ovat hiipineet Suomeenkin esimerkiksi Pride-kulkueen vakavana härintänä. Suhtautuminen on ollut huolestuttavan sinisilmäistä ja välinpitämätöntä. Puuttumattomuus häirintään luo vaikutelman hiljaisesta hyväksynnästä. Siksi demokratiaan kuulumattomat keinot on torjuttava päättäväisesti.

Surullisinta on, että myrkyllisen yhteiskunnallisen ilmapiirin syntymiseen vaikuttaa erityisesti ihmisten osattomuuden tunteen voimistuminen. Eli talouspolitiikka yhdistettynä tulonjakoon. Yhteiskuntapolitiikkaa on mahdollista ja sitä pitää kehittää tasa-arvoisempaan suuntaan.

Suomen verotus on nyt kevyempää kuin kertaakaan sitten 1987. Ei siis ihme, että niin monilla on tunne, että palveluja ajetaan alas. Syyllisiä tilanteeseen on turha etsiä sen enempää maahanmuuttajista, rasisteista, kukkahattutädeistä, kommareista, jyväjemmareista tai pienyrittäjistäkään.

Tasa-arvoinen ja avoin pohjoismainen hyvinvointivaltio on ihmiskunnan merkittävimpiä saavutuksia. Ei anneta vihanlietsojien tuhota sitä. Taikakeinoja ei tarvita. Usein vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Yhteisön hyvinvointi edellyttää jaettua kokemusta yhteisestä hyvästä. Reilu tulonjako on sen paras tae.

Kuva: Gregory Parks.