“Perussuomalaiset ovat ymmärtäneet, että 2000-luvun politiikassa muoto eli tyyli on sisältöä eli substanssia tärkempää”, kirjoittaa politiikan tutkija Jiri Nieminen. Kyse on siitä, että postmoderni politiikka perustuu performatiivisuuteen. Siihen kuuluu sellaisten asiantilojen luominen, joihin muut pakotetaan viittaamaan.

Postmodernin politiikan filosofiana on ohjata ihmiset huomaamattaan tai tietoisen vastentahtoisesti keskustelemaan asioista, jotka siten nousevat poliittisen keskustelun keskikentälle. Diskurssin haltuunotto eli keskustelun ohjaaminen onnistuu helpoiten räväkkyydellä.

Varmin keino poliittisen performanssin onnistumisen takaamiseksi on laskelmoitu poliittinen “epäkorrektius”. Se on samanlainen tyylikeino kuin esimerkiksi Greenpeacen käyttämä taktiikka iskeä näyttäviin kohteisiin, mikä shokeeraa suurta yleisöä, mutta vangitsee heidän huomionsa.

Myös vasemmistolainen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on erittäin etevä postmoderni poliitikko. Esimerkkinä vaikkapa hänen koripallon EM-ottelumatkansa Latviaan. Pelkästään yksinkertaisesti jäämällä pois musiikkitalon avajaisista Arhinmäki onnistui sähköistämään ilmapiirin ja ohjaamaan yleisön huomion itseensä.

Erkki Perälä on oivaltanut analyysissään Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia täsmälleen sen, mistä performatiivisessa politiikanteossa on kyse: provokatiivisuudesta. Kun perinteiset poliitikot välttelevät räjähdysherkkiä aiheita ja niistä keskustelemista, postmoderni poliitikko pesee heillä lattiaa.

Johdin tänään Helsingin kaupungin yleisten töiden lautakunnan historian ensimmäisen sähköisen kokouksen. Ahjo-järjestelmän myötä viikoittainen 5-10 cm pinomme kokouspapereita käydään läpi sähköisesti. Olen päällisin puolin erittäin tyytyväinen uudistukseen, mutta kokonaisuutena järjestelmä on vielä kaukana valmiista.

Onneksi apunamme oli kaksi taitavaa rakennusviraston it-henkilöä. Ilman heitä kokouksen sujuva vetäminen olisi ollut it-natiivillekin haastava tehtävä. Käytössä nimittäin ilmeni lukuisia pieniä lastentauteja, kuten:

• Äänestäminen tapahtuu suullisesti, ja sihteeri kirjaa, mitä kukin äänestää - vaikka kyseessä on sähköinen kokous. Tämä tekee yksinkertaisestakin äänestystilanteesta sihteerille lievästi sanottuna mutkikkaan, vaikka tuloksen kirjaaminen tapahtuukin kynällä ja paperilla.
• Äänestysvaihtoehdot ovat jaa, ei ja tyhjä. Sihteerimme oli siten pakko kirjata poissaolevan jäsenen ääni tyhjäksi, vaikka jäsen oli merkitty poistuneeksi jo tuntia ennen äänestystä. Ohjelmaan ei ollut koodattu mahdollisuutta olla poissa, vaan jäsen on joko läsnä tai paikalla ;)
• Minäkin saattaisin joutua jääväämään itseni jossain kohdassa, jolloin puheenjohtajaksi pitäisi yhden kohdan ajaksi valita joku muu. Varapuheenjohtajan vetämässä kokouksessa tämä ei kuulema ole mahdollista.
• Väestörekisterikeskuksen toimittamat sirukortit eivät toimineet moitteettomasti, vaan kokouksen aluksi kesti tunnin säätää varakorttien kanssa. Taskussani olevan sirullisen henkilöllisyystodistuksen käyttö on lisäksi mahdotonta, sillä kortin pitää olla “luotettava”. Kahjoa.
• Sovellus kaatuili silloin tällöin, jolloin lautakuntaa huvittivat ruudulle ponnahtaneet poikkeusilmoitukset, jotka kehottivat ottamaan yhteyttä järjestelmän toimittajaan. Tämä ei tietenkään olisi mitenkään mahdollista kesken kokouksen.
• Sokerina pohjalla “pienehkö” puute: Ahjossa ei ole etsi-toimintoa. Eli jos haluaa etsiä tekstistä yhtään mitään, pitää siirtyä katsomaan esityslistaa lautakunnan nettisivuille.
  

Nämä ovat tietty vain pieniä bugeja, joillaisista selvitään mainiosti käyttämällä tervettä järkeä. Mutta pidemmän päälle tilanne on korjattava. Kokoustekniikka ei voi viedä kokousta, vaan tekniikan on taivuttava kokouksen vaatimuksiin. Muutoin isäntä ja renki vaihtavat paikkoja.

Maahanmuutto ja maahanmuuttajat ovat kuuluneet kokemuspiiriini syntymästäni saakka. Synnyin Brysselissä, jossa perheemme asui isäni työn vuoksi. Muutimme Suomeen ollessani noin 2-vuotias.

Lapsena Helsingissä muistan, kun opin laskemaan. Se tapahtui Suomeen Sri Lankasta adoptoituna tulleen ystäväni avustamana. Käymissäni kouluissa oli ensimmäiseltä luokalta lähtien aina lapsia eri maista. Eniten sopeutumisvaikeuksia oli venäläisillä luokkatovereillamme, joita kohtaan olimme ajoittain lapsellisen julmia.

Muistan väkevästi, kuinka koin 12-vuotiaana omakohtaisesti, miksi “neekeriksi” kutsuminen on häijyin mahdollinen haukkumasana: näin, miten valtavasti se sattui nimitellessäni mustaa luokkatoveriani sellaiseksi.

Lukiossa vietin vuoden Ranskassa. Olin yli tuhannen oppilaan joukossa ainoa ulkomaalainen. Muiden oppilaiden suhtautuminen minuun oli uteliaan pidättyvää, mutta ylitsevuotavan kannustavaa. Ranskassa asuessani ihmettelin usein, miten tärkeää ranskalaisille oli osoittaa vieraanvaraisuutta.

Helsingissä olen asunut koko elämäni alueella, jolla ei juuri maahanmuuttajia näy. Syynä ovat asuntojen korkeat hinnat. Nyt asun jälleen synnyinkaupungissani Brysselissä. Asuinkaupunginosani tunnetaan portugalilaisista maahanmuuttajistaan. Asuntojen hinnat selittävät jälleen pitkälti, miksi.

Brysselin asukkaista melko korkea prosentti on arabitaustaisia. He pitävät myös portugalilaisen kaupunginosan kaupat pystyssä. Moskeijoita ei näy. Katolisen kirkon kellojen kolina sen sijaan herättää minut sunnuntaiaamuisin. Tänäänkin.

Olen suhtautunut monikulttuurisuuteen kuten aamupuuroon: en erityisemmän intohimoisesti, mutta osana arkeani. Suhdettani monikulttuurisuuteen heijastanee, että se on ollut osa todellisuuttani koko elämäni ajan. Siksi en kai osaa pelätä sitä.

Ennen kuin erilaisuudesta tuli poliittinen kysymys 2000-luvulla, monikulttuurinen yhteiskunta ei ollut näyttäytynyt minulle koskaan ideologisena kysymyksenä.

Kulttuurisen yhdenmukaisuuden vaatimukset vaikuttavat minusta yhtä kajahtaneilta kuin vaatimukset puhdistaa rock-musiikki kirosanoista 1980-luvun puolivälissä. Kavahdan kumpaakin vaatimusta.