“Perussuomalaiset ovat ymmärtäneet, että 2000-luvun politiikassa muoto eli tyyli on sisältöä eli substanssia tärkempää”, kirjoittaa politiikan tutkija Jiri Nieminen. Kyse on siitä, että postmoderni politiikka perustuu performatiivisuuteen. Siihen kuuluu sellaisten asiantilojen luominen, joihin muut pakotetaan viittaamaan.

Postmodernin politiikan filosofiana on ohjata ihmiset huomaamattaan tai tietoisen vastentahtoisesti keskustelemaan asioista, jotka siten nousevat poliittisen keskustelun keskikentälle. Diskurssin haltuunotto eli keskustelun ohjaaminen onnistuu helpoiten räväkkyydellä.

Varmin keino poliittisen performanssin onnistumisen takaamiseksi on laskelmoitu poliittinen “epäkorrektius”. Se on samanlainen tyylikeino kuin esimerkiksi Greenpeacen käyttämä taktiikka iskeä näyttäviin kohteisiin, mikä shokeeraa suurta yleisöä, mutta vangitsee heidän huomionsa.

Myös vasemmistolainen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on erittäin etevä postmoderni poliitikko. Esimerkkinä vaikkapa hänen koripallon EM-ottelumatkansa Latviaan. Pelkästään yksinkertaisesti jäämällä pois musiikkitalon avajaisista Arhinmäki onnistui sähköistämään ilmapiirin ja ohjaamaan yleisön huomion itseensä.

Erkki Perälä on oivaltanut analyysissään Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia täsmälleen sen, mistä performatiivisessa politiikanteossa on kyse: provokatiivisuudesta. Kun perinteiset poliitikot välttelevät räjähdysherkkiä aiheita ja niistä keskustelemista, postmoderni poliitikko pesee heillä lattiaa.

Tämä kirjoitus on julkaistu on 31.8.2011 kello 18:45 aihealueilla yhteiskunta. Voit seurata keskustelua RSS 2.0 syötteen avulla. Voit jättää kommentin, tai trackbackin omalta sivultasi.