Miksi juuri suomalainen peliteollisuus on menestynyt niin hyvin? Yksi syy on varsin ilmeinen: C64-sukupolven lapsuus kului kopioitujen pelien parissa. Entä mikä mahtoikaan olla vanhempiemme saaman korkeatasoisen ilmaisen julkisen koulutuksen vaikutus?

Pelinrakentajat-dokkari kertoo suomalaisen C64-sukupolven kasvusta bisnesikään, mutta sitä ei voi katsoa Suomen ulkopuolella, koska valtion rajat tulevat vastaan. Tämä on kosmista huumoria, kun huomioi juuri sen, että kannattavan pelibisneksen tekemiseen tarvittava pohja rakennettiin pelaamalla 20 vuotta kopioituja tietokonepelejä!

En voi hyväksyä tekijänoikeuksien loukkaamista, mutta yhtä vähän voin hyväksyä status quota, jonka vuoksi julkisen palvelun toiminta ajetaan netissä pelkästään markkinatoiminnaksi - ja palvelujen käyttörajoitusten ohittamisen kiertoteitä osaavien niginatiivien fringe-toiminnaksi.

Voin esimerkiksi lainata laillisesti digikirjan suomalaisesta kirjastosta Belgiassa, mutta en katsoa YLE:n itse tuottamaa dokumenttia netissä.

Eri maiden tekijänoikeusjärjestelmät ovat käsittämätön tilkkutäkki ja sillisalaatti, ja niiden jonkinsortin EU-tasoinen harmonisointi on välttämätön. Onneksi pelinrakentajat eivät itse rajoittaneet toimintaansa vain Suomeen.

Suomessa asuvat, suosittelen: areena.yle.fi

Ravintolapäivä ravistelee luutuneita maan tapoja ja herättelee ihmisiä pohtimaan ruoan merkitystä osana kulttuuria, käyttämään ravintolapalveluita ja parhaimmillaan kannustaa useita satoja ihmisiä harkitsemaan oman yrityksen perustamista.

Siksi Ravintolapäivä on minusta vuoden kulttuuriteko. Omaa suosikkiaan voi ehdottaa edellä olevan linkin kautta. Ohessa kuvia Ravintolapäivänä 21. elokuuta Helsingin Mariankatua ilahduttaneesta ravintola Kolmesta Luukusta.

Maahanmuutto ja maahanmuuttajat ovat kuuluneet kokemuspiiriini syntymästäni saakka. Synnyin Brysselissä, jossa perheemme asui isäni työn vuoksi. Muutimme Suomeen ollessani noin 2-vuotias.

Lapsena Helsingissä muistan, kun opin laskemaan. Se tapahtui Suomeen Sri Lankasta adoptoituna tulleen ystäväni avustamana. Käymissäni kouluissa oli ensimmäiseltä luokalta lähtien aina lapsia eri maista. Eniten sopeutumisvaikeuksia oli venäläisillä luokkatovereillamme, joita kohtaan olimme ajoittain lapsellisen julmia.

Muistan väkevästi, kuinka koin 12-vuotiaana omakohtaisesti, miksi “neekeriksi” kutsuminen on häijyin mahdollinen haukkumasana: näin, miten valtavasti se sattui nimitellessäni mustaa luokkatoveriani sellaiseksi.

Lukiossa vietin vuoden Ranskassa. Olin yli tuhannen oppilaan joukossa ainoa ulkomaalainen. Muiden oppilaiden suhtautuminen minuun oli uteliaan pidättyvää, mutta ylitsevuotavan kannustavaa. Ranskassa asuessani ihmettelin usein, miten tärkeää ranskalaisille oli osoittaa vieraanvaraisuutta.

Helsingissä olen asunut koko elämäni alueella, jolla ei juuri maahanmuuttajia näy. Syynä ovat asuntojen korkeat hinnat. Nyt asun jälleen synnyinkaupungissani Brysselissä. Asuinkaupunginosani tunnetaan portugalilaisista maahanmuuttajistaan. Asuntojen hinnat selittävät jälleen pitkälti, miksi.

Brysselin asukkaista melko korkea prosentti on arabitaustaisia. He pitävät myös portugalilaisen kaupunginosan kaupat pystyssä. Moskeijoita ei näy. Katolisen kirkon kellojen kolina sen sijaan herättää minut sunnuntaiaamuisin. Tänäänkin.

Olen suhtautunut monikulttuurisuuteen kuten aamupuuroon: en erityisemmän intohimoisesti, mutta osana arkeani. Suhdettani monikulttuurisuuteen heijastanee, että se on ollut osa todellisuuttani koko elämäni ajan. Siksi en kai osaa pelätä sitä.

Ennen kuin erilaisuudesta tuli poliittinen kysymys 2000-luvulla, monikulttuurinen yhteiskunta ei ollut näyttäytynyt minulle koskaan ideologisena kysymyksenä.

Kulttuurisen yhdenmukaisuuden vaatimukset vaikuttavat minusta yhtä kajahtaneilta kuin vaatimukset puhdistaa rock-musiikki kirosanoista 1980-luvun puolivälissä. Kavahdan kumpaakin vaatimusta.

Ympäristökeskukseen kuulemma “tulvi” meluvalituksia Foo Fightersin keikasta. Koska yleensä käy niin, että vain valittajien ääni pääsee esiin, jätin oheisen palautteen:

“Haluan lämpimästi kiittää Helsingin kaupunkia Foo Fightersin konsertista Kalasatamassa. Tällaiset ulkoilmatapahtumat ovat mielestäni erittäin tervetulleita ja elävoittävät kaupunkia myönteisesti. Toivon, että vastaavia tilaisuuksia voidaan järjestää tulevaisuudessakin.

Meluvaikutukset on luonnollisesti huomioitava säädösten puitteissa ja säädöksiä noudatettava asianmukaisesti.

Toivon, että mahdolliseen kielteiseen palautteeseen suhtaudutaan samalla tavalla kuin kiitoksiinkin huomioiden kuitenkin sen, että yleisesti ottaen kiitosten esittäminen on huomattavasti harvinaisempaa kuin kielteisen palautteen lähettäminen.”

Oneksi sadat muutkin tekivät samoin, sillä pian Ympäristökeskus lisäsi sivuilleen tiedon:

Ympäristökeskus on saanut satoja positiivisia Foo Fightersin konserttiin liittyviä palautteita (Suvilahti 26.6.2011). Uudet konserttiin liittyvät palautteet toivotaan ensisijaisesti ympäristökeskuksen Facebook-sivulle: www.facebook.com/ymparistokeskus.

Asenne, että kaikki elävä tapahtumakulttuuri on vain häiriötä ja haittaa, on valitettava. Siksi ei välttämättä olisi pahitteeksi, vaikka samasta asiasta tulisi useampiakin kiitoksia. Kaikki myönteinen palaute on tärkeää, sillä viestit käsitellään, arkistoidaan, tilastoidaan ja raportoidaan päättäjille.

Kuva: Miemo Penttinen.

Listasin Ylioppilaslehden pyynnöstä muutamia ideoita Design-vuodeksi 2012. Varsinaiseen juttuun Hauskempi Helsinki päätyi aiemminkin bloggaamani ehdotus julkisista ilmoitustauluista.

Julkisia ilmoitustauluja

Nyt tapahtumailmoitukset ovat sähkökaapeissa, joista ne revitään verorahoilla rumasti pois. Helsingissä ne voisivat olla osa design-ajattelua ja näyttääkin hienoilta.

Kaupunkikuvallisesti fiksuja kierrätysastioita

Kierrätyspisteitä on harvassa, koska “ei ole tilaa” ja asukkaat eivät tykkää nykyisistä rumista mörskistä. Muotoilun mekassa myös kierrätysastiat voisivat näyttää hienoilta. Sulavalinjainen tiputusaukko katutasolle, itse säiliö maan alle.

Enenmmän puistotapahtumia

Puistojen käyttöä rajoittaa se, että puistojen nurmikot kuluvat. Helppo ratkaisu olisi nurmikoiden suojaaminen.

Vessoja yleisötapahtumiin

Suuret yleisötapahtumat kärsivät huonoista järjestelyistä. Viemäriverkkoon väliaikaisesti liitettävät vesivessat nostaisivat monien tapahtumien tasoa huomattavasti. Yhteen konttiin mahtuu 10+ vessaa.

Jatkettuja jalkakäytäviä

Kun suojatien tilalla on jatkettu jalkakäytävä, niin jalankulkijasta tulee kaupunkiliikenteen kunkku. Suunniteltu asuinalueille, joilla asuinkatujen nopeusrajoitus on max 30 km/h.

Pyöräntaluutettavia portaikkoja

Kuva kertoo asiasta kaiken.

Toivoisin myös näitä.

Lumilinko ja petkele

Lumilingot on syytä ottaa käyttöön Helsingissä lumen siirtämiseksi nopeammin. Lisäksi jalkakäytäviä on syytä hoitaa perinteisillä menetelmillä: kola, lapio ja petkele käyttöön!

Juniin flex-vaunuja

Junien, raitiovaunujen ja metrojen vaunukalustoa on kehitettävä flex-vaunuilla. Niillä matkustajat voivat kuljettaa joustavasti lastenvaunuja, pyörätuoleja, polkupyöriä ja isoja matkatavaroita.

Tunti ja 45 minuuttia eteerisiä huilusooloja, eeppisiä sanoituksia, neljä kitaraa, basso, rummut, sähköurut ja kahden, ajoittain kolmen laulajan harmonista stemmalaulua - tältä kuulostaa Midlake.

Seitsemänjäsenisen indieprogefolk-yhtye Midlaken eilinen keikka loppuunmyydyllä Tavastialla oli yksi hienoimmista kokemistani musiikkielämyksistä pitkään aikaan. Näin bändin myös viime kesänä Ruisrockissa, mutta klubikeikka oli pitkään odottamaani festarikeikkaakin onnistuneempi. Tunnelma piti otteessaan loppuun asti. Paitsi ne, jotka eivät jaksaneet enää seistä kolmatta tuntia :).

Jos täydellisyyttä hiponeesta keikasta on aivan pakko keksiä vastapainoksi jokin seikka, jonka bändi voisi tehdä vielä paremmin, niin myönnetään: Midlaken monet biisit kuulostavat melko samankaltaisilta. Mutta mikäpä bändi ei kuulostaisi itseltään?

John Grant lämmitteli yleisön kauniilla baritonillaan, ja palasi illan lopuksi lavalle yhdessä Midlaken kanssa laulamaan encoren. Grant tunnetaan parhaiten yhtyeestä nimeltä The Czars. Suosittelen lämpimästi tutustumaan.

Kuva: Post Scriptum

Mielestäni Helsingin kulttuuriteko vuonna 2010 on ollut keskustan työmaa-aitojen koristelu. Aitojen taideteokset ovat ilahduttaneet kymmeniä tuhansia ohikulkijoita päivittäin, mikä on miltä tahansa taidemuodolta erinomainen saavutus.

Työmaat vähentävät kaupunkien viihtyisyyttä merkittävästi. Niitä kiertävät aidat maalataan yleensä joko harmaiksi tai muuten vain yksivärisiksi, mikä tekee kaupunkeja rumentavista työmaista entistäkin ikävämpiä.

Työmaa-aitojen koristamisen valitseminen vuoden 2010 kulttuuriteoksi kannustaisi tekemään tästä hienosta tempauksesta jatkuvan käytännön.

Mikä kulttuuriteko pitäisi sinun mielestäsi palkita Helsingin kulttuuriteko 2010 -palkinnolla? Lähetä ehdotuksesi Helsingin kulttuurikeskukselle 25.11.2010 mennessä!