Eri tahoilla haudutellaan paraikaa ajatuksia julkisiin ilmoitustauluihin liittyen. Hajallaan olevat tahot on nyt saatava saman pöydän ääreen. Yritän solmia lankoja yhteen, jotta asia etenee ja eri kontaktit kohtaavat.

Keskustelimme asiasta tiistaina yleisten töiden lautakunnassa. Olen ajanut asiaa siellä aiemminkin. Jo tuolloin lautakunta otti ajatukseni luvallisista mainostelineistä hyvin myötämielisesti vastaan. Hannu Oskala on puolestaan edistänyt asiaa kaupungin kulttuuripuolella.

Göteborgissa on käytössä n. 40 kpl kuvassa näkyviä mainostelineitä. Niitä säädellään selkein ohjein, jotka perustuvat kaupungin järjestyssääntöön (§ 14). Taulujen sijoittelu selviää Göteborgin kaupungin sivuilla olevasta kartasta. Sivuilta löytyy myös kaupungin tuottama esite, jossa tauluja mainostetaan käyttäjille.

Helsingin kaupunki on ottanut mainostelineisiin myönteisen periaattellisen kannan. Nyt vain pitää löytää keino toteuttaa tavoite. Mallia kannattaa luonnollisesti hakea ulkomailta sellaisista kaupungeista, joissa mainoskysymys on ratkaistu järkevästi. World Design Capital -vuosi tarjoaisi hyvät puitteet hankkeen käynnistämiseen Helsingissä. Palaan asiaan, kun homma etenee.

(Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 22.7.2010)

Professori Laura Kolbe ja tutkija Outi Kuittinen arvioivat ansiokkaasti julkisen tilan käyttöä (HS Kaupunki 17. 7.). Vain eräs seikka oudoksutti: kulttuurisen muutoksen lähtökohdaksi otettiin nurinkurisesti järjestyslain säätäminen vuonna 2003.

Kaupunkikulttuurin uudistuminen ei ole kummunnut lainsäädännöstä. Järjestyslailla päinvastoin reagoitiin tapakulttuurin muutoksiin. Laki säädettiin, koska kunnalliset järjestyssäännöt olivat eriytyneet toisistaan niin paljon, että niiden tilalle tarvittiin ajantasainen, koko maan kattava normisto.

Varsinainen irtiotto 1960-lukulaisesta tapakulttuurista tapahtui Euroopan kulttuuripääkaupunkivuonna 2000. Teemavuosi tarjosi tilaisuuden esitellä 1960-luvun “vallankumouksen” erinomaisuudesta tuolloin yhä vakuuttuneille päättäjille uutta, selkeästi aiemmasta poikkeavaa kaupunkikulttuuria.

Nyt, vuosikymmentä myöhemmin, näyttää ajoittain siltä, että 1960-lukulaisten tauti on alkanut taas vaivata: Helsinki on hukannut paljon siitä rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta, joka leimasi 1990-luvun lamasta toipuvaa kaupunkiamme koko viime vuosikymmenen alun. Usko kukoistavan kaupunkikulttuurin mahdollisuuksien alituiseen kehittämiseen tuntuu osittain hiipuneen.

Vaikuttaakin siltä, että vuonna 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki Turku osoittaa olevansa julkisen tilan hyödyntämisessä monin tavoin Helsinkiä etevämpi. Rantojen aktiivikäyttö, elävä pienkahvilakulttuuri, laajat pihakadut, käyskentelyyn houkutteleva kävelykeskusta, asuinkatujen varsilla kasvavat puut, keskustakirjasto, jalkakäytäville ja aukioille levittäytyvät terassit ilman kaljankittauspakkoa – siinä esimerkkejä, joilla Turku jättää Helsingin varjoonsa jo nyt.

Vuoteen 2012 virittäytyminen tarjoaa Helsingille tilaisuuden uuteen kukoistukseen, mutta mahdollisuus on myös uskallettava käyttää. Tämä on päättäjien lisäksi haaste erityisesti virkamiehille.

Parhaassa tapauksessa maailman designpääkaupungin korskea titteli avaa oven kaupunkikulttuurimme kypsymiselle. Sellaista kehitystä Kolbe ja Kuittinenkin ennakoivat: tilan aktiivinen käyttö kytkee ihmiset elinympäristöönsä ja on siten parasta vastalääkettä välinpitämättömyydelle.

Yli tuhat pyöräilijää kerääntyi 24. kesäkuuta Kööpenhaminassa yhteen nauttimaan kaupungista, joka todella rakastaa pyöräilijöitä. Bändi soitti, aurinko paistoi ja ihmisillä oli hauskaa. Ikimuistoista!

The 2010 Copenhagen Cycle Parade from tulenheimo on Vimeo.

Keräsin nuorempana 1990-luvulla festarirahat Roskildessa tyhjiä oluttuoppeja maasta noukkimalla. Ehdin kerätä nelipäiväisillä festareilla parhaimmillani yhden illan aikana koko festarilipun hinnan takaisin konserttien väliajoilla – ja näin siten samalla elämäni suurimmat bändit ilmaiseksi.

Päivät kuluivat kavereiden kanssa mm. Radioheadin, Nick Caven, Supergrassin, Smashing Pumpkinsin, Flaming Lipsin, Mercury Revin ja Metallican keikoilla.

Tienasin myös matkoihin, juomiin ja ruokaan käyttämäni kruunut takaisin tuoppeja keräämällä. Yhtenä vuonna jäimme jopa voitolle, kun keräsimme tyttöystävän kanssa rahat yhteiseen pottiin.

Kuva: Stig Nygaard

Tanskalaiset suhtautuivat pohjoismaiseen tuoppeja keräävään nuorukaiseen erittäin sydämellisesti. Monet antoivat mukaan tuoppien kantoon tarkoitetun pahvikahvansa, joka oli erityisen himoittua tavaraa, sillä yhdestä pahvista sai viittä tyhjää tuoppia vastaavan rahasumman. Kaupan päälle opin paikallisilta kuolemattomia tanskankielisiä one-linereita.

Kymmenisen vuotta myöhemmin minun ei tarvinnut enää poimia tyhjiä tuoppeja mudasta, vaan minulla oli varaa rahoittaa festarini palkkatöillä ansaitsemallani rahalla.

Vuosikymmenessä myös festivaalien tunnelma oli muuttunut. Samoin Tanskan yhteiskunnallinen ilmapiiri. Tuoppien keräilystä oli tullut Slovakian romanien hommaa. Heihin ei suhtauduttu samanlaisella veljellisellä lämmöllä kuin nuoreen suomalaiseen pipopäähän.

Tanskassa näkee kaduilla, juna-asemilla ja puistoissa romanien lisäksi paljon toimettomia Grönlannin inuiteja. Usein juovuksissa. Näky on hyvin surullinen; ei vähiten sen herättämien Tanskan historiaan liittyvien ajatusten vuoksi. Tanskassa kerjääminen on kielletty lailla. Kerjäämistä se ei ole kitkenyt.

Kerjääminen voi olla hyvinkin häiritsevää, mutta rikollista? Kuten Niinistön Ville tänään kirjoittaa, ongelman ydin eivät ole romanit, vaan köyhyys. Vaikka köyhyys ei poistu kerjäämällä, ei se taatusti vähene poliisitoiminkaan. Ongelma ratkeaa vain puuttumalla sen todellisiiin syihin: Itä-Euroopan romanien ja Tanskan inuitien sietämättömän huonoon tilanteeseen.

Helsingin kaupunki on ilmoittanut ulkovessoja toimittaville yrityksille, että kaupungilla on vappuna monopoli vessojen sijoittamiseen mailleen. Rakennusviraston kanta vaikuttaa lehdestä luettuna melko suorasukaiselta, mutta ymmärrän hyvin periaatteen vastauksen takana.

HKR:n toimintaa valvovan yleisten töiden lautakunnan näkökulmasta mielestäni yksityisten vessojen tms. tilaa vievien laitteiden sijoittaminen yleiselle alueelle ei ole suinkaan ongelmaton asia.

Jo periaatteen kannalta on erittäin tärkeää, ettei julkista tilaa yksityistetä. Julkisen alueen on oltava yleisesti kaikkien käytettävissä. Yksittäinen yksityisvessa ei juuri vie puistosta tilaa, mutta 10 000 yksityistä vessaa täyttäisi kaupungin kaikki puistot laidasta laitaan.

Toisaalta olen täysin samaa mieltä, että usein vessoja ei ole suinkaan riittävästi vapun kaltaisissa juhlissa, joissa ihmiset kerääntyvät yhteen viettämään aikaa julkisille paikoille.

Maksullisissa yleisötilaisuuksissa voidaan käyttää konttivessoja, jotka kytketään suoraan kaupungin viemäriverkkoon. Kenties tällaisia konttivessoja voitaisiin jatkossa käyttää julkisissakin tilaisuuksissa, mutta se edellyttäisi tilapäisten viemärikytkentöjen tekemistä puistoalueille ja maksaisi enemmän kuin bajamajat.

Kuten Pihakatu-blogissa on tuotu ohimennen esiin, puistot eivät ole itsestään selvä osa kaupunkiympäristöä, vaan vasta tasavaltalaisen yhteiskunnan tuotos. Puistojen laajempi leviäminen kaupunkeihin kesti pitkälle 1800-luvun jälkipuolelle asti.

Ajatus julkisista puistoista virisi valistuksen myötä 1600–1700-luvuilla, mutta ennen vuotta 1789 yleinen puisto oli vain filosofinen utopia. Kaupunkipuutarhoja avattiin yleisölle osittain jo 1600-luvulla; julkisia ne eivät silti suinkaan olleet, vaan puhtaasti yksityisomaisuutta.

Julkinen puisto on siis tasavaltalainen instituutio. Puistojen leviäminen edellytti kahta tekijää:

1. Kaupungistumista, eli kaupunkien väkiluvun ja koon kasvua.
2. Ajattelutavan muutosta.

Näistä olennaisesti tärkeämpi oli se filosofinen murros, joka Ranskan vallankumouksen myötä tapahtui ja muutti ihmisten ajattelua. Väestönkasvu ei ollut niinkään ilmiön syy, vaan seuraus.

Kuva: Lugna gatan!

Yleisten töiden lautakunta hyväksyi tänään ison nipun Jätkäsaaren katusuunnitelmia. Tämä soi minulle mainion tilaisuuden esitellä rakennusvirastolle yhden lempilapsistani, ns. jatketun jalkakäytävän.

Jatkettu jalkakäytävä on erinomainen keino rauhoittaa kantakaupungin asuinalueita merkittävästi. Sen ansiosta pääkadun varrella kulkeva jalkakäytävä jatkuu nimensä mukaisesti keskeytyksettä. Pää- ja sivukadun risteyksessä jalankulkija voi jatkaa matkaansa pysähtymättä ja joutumatta antamaan suojatien kohdalla tietä autoille, koska suojatie on korvattu jalkakäytävän korkuisella jatkeella.

Jatkettu jalkakäytävä luo portin vilkkailta pää- ja kokoojakaduilta rauhallisempaan asuinkatuverkkoon. Siten korotettu kadunylitys ehkäisee tehokkaasti erityisesti läpiajoliikennettä. Jätkäsaaressa läpiajo on tosin muutoinkin estetty siten, että kadut ovat erittäin lyhyitä ja ne päättyvät pieniin aukioihin.

Ratkaisu on turvallinen sekä jalankulkijalle että autoilijalle. Helsingissä jatketusta jalkakäytävästä on saatu hyviä kokemuksia Pihlajatieltä. Katumalli on yleisesti käytössä Ruotsissa, Tanskassa ja Hollannissa, ja se sopisi hyvin myös pikkukujamaiseen Jätkäsaareen. Ratkaisu alentaisi ajonopeuksia monilla muillakin asuinalueilla, mikä näkyisi alueiden asumisviihtyisyyden parantumisena. Elämänlaadun koheneminen tekisi taatusti kantakaupungista samalla entistä houkuttavamman asuinpaikan.

Ratkaisu määrittää kouriintuntuvasti, kenellä on etuoikeus kadulla: jalankulkijalla. Tämä kääntää autoilun ehdoilla toimivan liikennehierarkian ympäri. Reitti on autoilijalle vapaa, kun jalankulkija on ohittanut korotetun ylityspaikan – mutta sen sijaan, että jalankulkija laskeutuisi katutasolle, autoilijan onkin ylitettävä jalkakäytävä.

Ajatus otettiin lautakunnassa kiitellen vastaan, joten lisäsimme lausuntoomme yksimielisesti ehdotuksen, että kadunylityspaikkojen toteuttamista Jätkäsaaressa korotettuina selvitetään. Toivottavasti ajatus saa vastakaikua myös kaupunkisuunnitteluviraston liikennesuunnitteluosastolla, josta asia varsinaisesti riippuu.