Kuva: larry&flo

Pääministeri-media: 2-1.

Matti Vanhanen onnistui taitavasti kääntäämään huomion Ylen ohjelmassa esitetyistä syytöksistä keskusteluun siitä, onko hän käyttänyt talosaan tuppeen sahattua vaiko kenties sittenkin höylättyä lankkua.

Pääministeri jopa kutsui tiedotusvälineiden edustajat paikan päälle tarkastamaan löytyykö talosta lankkua ylipäätään. Aivan kuin siitä olisi ollut kysymys.

Kyse oli vaalirahoituksen julkisuudesta, nyt kyse on laudan höyläämisestä.

Manööveri on erittäin näppärä. Vanhasta on selvästi valmennettu huolellisesti vastaamaan syytöksiin. Keskittymällä johdonmukaisesti yksittäiseen, kokonaisuuden kannalta täysin sivuseikkaan, pääministeri onnistui esimerkillisesti selättämään median painiottelussa, joka alkoi Raha-automaattiyhdistyksen rahoittaman yleishyödyllisen Nuorisosäätiön läpinäkymättömästä vaalirahoituksesta ja muuttuikin kamppailuksi puutavarasta.

Kuten asiaan kuuluu, Vanhasen kabinetin spin doctoreita ei julkisuudessa näy. Julkisuustempun taustalta löytyy varmasti maan viestintätoimistojen kärkinimiä – nimettöminä tietysti, maassa maan tavalla.

Pääministerin taktikointi onnistui nolaamaan tiedotusvälineet täydellisesti. Median pitäisi nyt skarpata ja kääntää keskustelu takaisin vaalirahoituksen julkisuuteen. Kukaan ei ole vastannut kysymyksiin säätiöiden nimissä annettuun tukeen liittyviin rikosepäilyihin.

Kuva: larskflem

Varokaa näitä radio-nimisestä teknisestä laitteesta tulevia radioaalloilla kulkevia virityksiä.

Ensin vuonna 1926 oli O.Y. Suomen Yleisradio ja tultaessa 1930-luvulle Yleä pystyi kuuntelemaan jo 100 000 suomalaista kotia.

Nyt heti perään tämmöinen ihme internetti, joka tekee käyttäjän pyynnöstä tietokoneesta mainosrahoitteisen musiikkisoittimen, josta saa laillisesti ihan itse valita ne kappaleet, joita kuuntelee.

Tämän pitäisi olla selvästi kielletty operaattorien sopimusteksteissä ja ellei ole, niin sen pitäisi ainakin tulla hyvin kalliiksi käyttäjälle. Sen täytyy kyllä olla jotenkin väärin, koska eihän radiostakaan saa itse valita niitä kappaleita, joita haluaa kuunnella.

Kohta sitä Spotifaita saa käyttää jo puhelimistakin eikä edes maksa kuin kymmenen euroa kuukaudessa. Kyllä tämä pitäisi nyt nopeasti estää jotenkin! Eihän kukaan muuten kohta katso enää televisiotakaan, kun sieltä ei saa valita ohjelmia. Jo nyt on kumma.

Ja mikä siinä on, kun kaikki nämä tällaiset tulevat aina Ruotsista?

;)

Lukaisin leppoisan juhannuspurjehduksen aikana hyvin teeman sopineen Arja Alhon pamfletin Kovan tuulen varoitus.

Pamfletti koostuu pääasiassa Alhon sinänsä erittäin onnistuneista blogikirjoituksista. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin alusta loppuun se, ettei sitä ole toimitettu kunnolla. Kirja kaipaa toimiakseen blogia sujuvampaa kieliasua ja ylipäätään hieman jäsennellympää otetta. Kustantaja lupailee nimelläkin liikoja, sillä mitään käänteentekeviä kiistakirjoituksia ei joukkoon ole päässyt. Demareiden keskuudessa kirjan vastaanotto on oletettavasti tietty hieman toinen.

Alho tarjoilee lukuisia riemastuttavia oivalluksia mm. endogeenisen kasvun teoriasta, poliittisen hegemonian voittamisesta ja sen menettämisestä, politiikan ja median välisestä jännitteestä, suorasta demokratiasta sekä siitä, mitä hyvinvointipalveluiden tuotteistamisesta on seurannut.

Läpyskä on suositeltavaa luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita maamme poliittisesta lähihistoriasta. Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen toisena valtiovarainministerinä toiminut Alho raottaa sisäpiiriläisen näkökulmasta eräässä Suomen historian käännekohdassa tehtyjen linjaratkaisujen taustoja.

Saamme lisävalaistusta siihen, kuinka pääministeri Lipponen tukahdutti hallituksen sisäisen keskustelun Suomen talouspoliittisesta linjasta. Tämä on ollut omiaan siirtämään valtaa ministereiltä voimakkaimmille virkamiehille. Alho nostaa ajan mahtivirkamiehistä esiin erityisesti valtiosihteeri Raimo Sailaksen, alivaltiosihteeri Johnny Åkerholmin, budjettipäällikkö Erkki Virtasen, valtiovarainministeriön ylijohtaja Martti Hetemäen ja Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläisen.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat Alhon näkemykset Sdp:n nykyisen alamäen syistä. Vaikuttaa siltä, että Alho on tullut samaan tulokseen kuin esimerkiksi minä: demareilla on edessään vielä pitkä taival ennen kuin puolue löytää suuntansa uudelleen. Demareiden kannalta onkin sääli, ettei Alhon kaltaisille, hieman valtavirran sivussa uiville toisinajattelijoille löydy riittävästi tilaa – heitä tarvittaisiin.

Vuosi sitten kesällä Göteborgissa näkemäni fantastinen Fanfarlo on viimein saanut kattavan jakelusopimuksen ja on julkaisemassa ensialbumiaan.

Lontoosta ponnistavan ruotsalais-englantilaisen indieyhtyeen riemastuttavan debyytin Reservoir on tuottanut Peter Katis (mm. The National, Interpol). Hieman Ed Harcourtilta kuulostava Simon Balthazar osuu napakymppiin laulussa Fire Escape ja muutenkin levyllä on vahva ja tarttuva tunnelma. Fanfarlon trumpetin, viulun ja mandoliinin täytteiset, iloisen rytmikkäät laulut hurmaavat kepeydellään.

Levy on kuitenkin väärä ilmaus, sillä harvoinpa musiikkia nykyään tulee levyltä kuunneltua. Fanfarlo on ymmärtänyt tämän ja ottaa internetistä tehot irti jakelukanavana. 15 biisin albumia myydään yhtyeen kotisivuilla 4. heinäkuuta asti promohintaan dollarilla, siis noin 70 sentillä.

Pienelle, tuntemattomalle bändille internet tarjoaakin myynninedistämiseen huikeat puitteet, kun musiikki, tarina ja imago ovat kohdallaan. Lienee selvää, ettei malli sovi kaikille muusikoille, sillä vaikka jakelukustannukset pysyvätkin minimaalisina, sellaisiksi jäävät myös tulot alle euron hinnalla.

Valtavien voittovirtojen sijaan promohinnoiteltu nettilevy kerää tehokkaasti myönteistä julkisuutta. Hinnoittelu on tarkoitetttu pitämään tutustumiskynnys mahdollisimman alhaalla. Kun alle eurolla saa albumillisen vetävää musiikkia, tyhmähän se on, joka ei hanki. Kelvannee piraateillekin.

Helsingin Sanomat kertoo HKL:n kaavailuista varustaa pysäkit aikataulunäytöillä. Itse hanke on mitä kannatettavin – vain esitelty hintalappu hirvittää:

“Yksi näyttö maksaa 1 400 euroa, joten kaikkiaan hankkeen hinta nousee puoleentoista miljoonaan euroon. [...] Helsingissä on 1 300 pysäkkikatosta, eli näyttö tulisi niistä suurimpaan osaan.”

Tietokone, jolla bloggaan, maksaa Erottajan ja Roban kulmassa 949 euroa. Samanlaisia 13” näytöllä ja 2.0 GHz:n prosessorilla varustettuja valkoisia MacBook-läppäreitä saisi 1,5 miljoonalla eurolla 1 580 kappaletta.

1 300 MacBookia saisi ilman minkäänlaisia paljousalennuksia “vain” 1,2 miljoonalla eurolla, eli säästöä tulisi rapiat 300 000 egeä verrattuna HKL:lle tarjottuihin näyttöihin.

Kun tulisi halvemmaksi varustaa bussipysäkit Applen MacBookeilla kuin tarjotuilla näytöillä, rohkenen epäillä, että näyttöjen hinnassa on “hieman” ilmaa.

Ystäväni Hannu Oskalan mukaan hintaero syntyy massatuotannon skaalaedusta ja siitä, että pysäkkinäytöt toimivat sekä pakkasessa että vesisateessa.

Varmasti näinkin, mutta epäilenpä, ettei asia pelkästään niillä selity. Ei suinkaan olisi ensimmäinen kerta, kun HKL hankkii ylihinnoiteltua teknologiaa “ainoalta pätevältä” toimittajalta, joka maksattaa tuotekehittelyn kustannukset verorahoillamme.

Yritän parhaillani selvittää, onhan hintaa varmasti kysytty muualtakin kuin ensimmäiseltä vastaan tulleelta tarjoajalta.

Siistiä. Vartti kertoo, että Google Street View kuvaa parhaillaan Helsingin katuja. Toukokuussa 2007 käynnistynyt palvelu täydentää Googlen kartta- ja ilmakuvapalveluita. Sen avulla voi navigoida virtuaalisesti pitkin kaupunkien katuja. Palvelu koostuu miljoonista valokuvista, jotka on liitetty toisiinsa siten, että ne muodostavat 360-asteisen katunäkymän.

Kuva: kylemurley

Kokeilin palvelua ensimmäisen kerran noin vuosi sitten huristelemalla sillä pitkin San Franciscoa. En ole koskaan ollut Kaliforniassa, joten surffailu tietokoneella Golden Gaten maisemissa tuntui huikealta.

Silloin keskustelua herätti, että Street View’n kuvaamat ihmiset olivat selvästi tunnistettavia. Itse en tunnistanut ketään, sillä Google blurrasi kasvot kuvista jo toukokuussa 2008. Palvelun teknologia tunnistaa kasvot automaattisesti ja peittää ne sumuefektillä.

Eurooppalainen lainsäädäntö edellyttää Googlea sumentamaan myös autojen rekisterinumerot ja muut tiedot, jotka voivat tehdä mahdolliseksi yksilön tunnistamisen kuvista. En tosin tiedä, miten esimerkiksi vaatteista tunnistaminen voitaisiin välttää, paitsi poistamalla ihmishahmot kuvista kokonaan. Oikeudellisia ennakkotapauksia lieneekin odotettavissa esimerkiksi Iso-Britanniasta.

Googlen lopullisena tavoitteena on tarjota kattava kaupunkinäkymä kaikkialta maailmasta. Siihen mennee vielä tovi, mutta jokseenkin häkellyttäviä palveluita yritys tarjoaa jo nyt.

“Dvd-automaattien suosio pelottaa Hollywoodia“, kirjoittaa Helsingin Sanomat. Yhdysvalloissa elokuvan saa automaatista vuorokaudeksi vuokralle dollarilla, eli noin 75 sentillä. Hollywoodin silmissä tämä on ongelma, sillä vuokraamisen kasvaessa elokuvien ostaminen vähentyy.

Kuva: swgn

Outo ongelma. Alan kannattaisi pohtia, ovatko asiakkaat, joilla on varaa hankkia itselleen hyllyt täyteen dvd-koteloita pölyttymään, sittenkään bisneksen kannalta keskeisimpiä. Laajaan henkilökohtaiseen fyysiseen elokuvakokoelmaan sijoittavien keräilijöiden sijasta maailma on pullollaan kuluttajia, jotka vuokraisivat enemmän elokuvia heti, jos niitä vain olisi jossain tarjolla. Missä vain – automaatissa, kioskissa tai vuokraamossa, ja erityisesti on-demand -palveluina digi-tv:n tai internetin kautta.

Kuluttajan kannalta ongelma nimittäin on, että fyysisten vuokraamojen elokuvavalikoimat ovat surkeita. Syy on selvä, fyysinen säilytystila maksaa. Siksi vuokraamojen kannattaa pitää tarjolla vain suosituimpia uutuuselokuvia ja keskittyä myymään karkkia. On-demand -palvelut eivät puolestaan ole vielä lyöneet kunnolla itseään läpi Euroopassa, vaikka niiden ansiosta valikoima laajenisi kattamaan kaikki koskaan tehdyt elokuvat.

Kehityksen suunta on kuitenkin selkeä. Kaikki, mikä voidaan muuttaa biteiksi, tullaan myös muuttamaan. Dvd:t ovat bitteinä jo valmiiksi. Tarvitsee enää siirtää bitit kuluttajille tavalla, joka vastaa kuluttajien toiveita. Kuluttajat haluavat palveluita, jotka ovat

1) helppokäyttöisiä
2) halpoja
3) laillisia

Muutoin käy kuten musiikin kohdalla kävi Napster-tiedostonjakopalvelun myötä 2000-luvun taitteessa. Piratismin syy on kaupallisten palveluiden puute ja kehno tekninen toteutus. Vasta iTunes muutti tilanteen laillisten latauspalveluiden eduksi. Nyt Spotify tekee saman kuukausimaksua vastaan ja iTunes tulee vielä perässä.

Tallennuskapasiteetin kasvun myötä dvd-elokuva mahtuu nykyään mille tahansa ilmaisnäytteenä jaettavalle muistitikulle. Perustietokoneen kovalevylle mahtuu jo nyt kymmeniä elokuvia. Kahden-kolmen vuoden kuluttua satoja. Kymmenen vuoden päästä tuhansia.

Vain tiedonsiirtonopeudet hillitsevät tällä hetkellä laittoman elokuvanjakelun räjähtämistä nuorten ja nörttien harrastuksesta koko kansan ilmaishuviksi. Siksi elokuva-alalla on jo kiire kehittää laillisia, halpoja ja kuluttajaystävällisiä kysyntäperustaisia vuokrauspalveluita, eikä keskittyä itkemään myynnin laskua. Sillä myös tiedosiirtonopeudet kasvavat koko ajan.

Elokuva-alan tulot tulevat kasvamaan liiketoiminnan volyymin kasvun myötä huomattavasti, mikä ylittää vähenevän myynnin vaikutukset selvästi. Musiikkiteollisuus kompastui kymmenen vuotta sitten siihen, ettei ymmärtänyt tätä – ei kai Hollywood aio nyt tehdä samaa?