Katja Boxberg ja Taneli Heikka nostavat tuoreessa pamfletissaan Lumedemokratia kissan pöydälle: kirjoittajat pitävät konsensushakuisuutta suomalaisen yhteiskunnan perisyntinä ja syynä todellisten ongelmien välttelyyn. Ratkaisuksi he tarjoavat kaksipuoluejärjestelmää.

Nähdäkseni puoluejärjestelmämme ei ole ongelman ainoa syy enkä usko sen ratkeavan siirtymällä kaksipuoluejärjestelmään. Pikainen katsaus torstain 5.3.2009 suomalaisiin lehtiin kertoo selvää kieltä asiasta: suomalainen media hakee konsensusta. Lex Nokiasta kertovat eiliset uutiset keskittyivät poikkeuksetta Vihreiden kansanedustajien äänestämiseen asian tiimoilta.

En kiellä, etteikö asialla olisi yhteiskunnallista merkitystä, vaan päinvastoin hämmästelen sitä, miksi suomalainen media kautta linjan typistää kysymyksen asian yhteiskunnallisesta sisällöstä yhden hallituspuolueen äänestämiseen kyseisessä asiassa.

Olisi ollut erittäin kiinnostavaa lukea esimerkiksi vertailevia arvioita siitä, että eduskunnan äänestäessä 18.6.2008 hallituksen lakiesityksestä sakkovankeuslaista, viisi kokoomuksen ja kolme keskustan kansanedustajaa äänesti hallituksen esitystä vastaan.

“Ennen äänestystä kokoomuksen ja keskustan kansanedustajille tuli tekstiviestillä ohjeet, ettei pöydällepanoesitystä saa kannattaa. Siitä huolimatta lykkäyksen puolesta äänesti viisi kokoomuslaista. Keskustan Oiva Kaltiokumpu ja Markku Pakkanen painoivat tyhjää” (HS 18.6.2008).

“Keskustalla oli ryhmäpäätös, että äänestetään lain hyväksymistä. Päätöksen vastaisesti toimivat Oiva Kaltiokumpu, Markku Pakkanen ja Markku Uusipaavalniemi” (HS 19.6.2008).

Näinkö lyhyt on politiikan toimituksen muisti? Eikö juuri tällaisten tapausten vertailusta saisi journalistisesti merkittävämpiä ja samalla paljon mehevämpiä uutisia, kuin joka ikisen suomalaisen sanomalehden yhteistä konsensuslinjaa nöyrästi noudattamalla? Onko suomalaisilla lehdillä oikeasti muuta funktiota kuin tukea kulloinkin vallassa olevia hallituksia?

Uuden Suomen sivuilla jatkuu kolmatta viikkoa väittely siitä, ovatko vihreät vasemmistolaisia vai eivät ja voidaanko heitä oikeutetusti pitää vasemmistopopulisteina, kuten kolumnisti Sampo Terho esittää.

Aihe on monestakin näkökulmasta katsottuna erittäin kiinnostava. Siihen palatakseni ajattelin lukaista Rauli Mickelssonin teoksen Suomen puolueet: historia, muutos ja nykypäivä. Toinen teos, jota voin suositella, on Tanja Remeksen ja Jemina Sohlstenin toimittama Vihreän liiton historiikki Edellä.

Tässä vaiheessa tartun vain yhteen yksityiskohtaan. Nimimerkki Vasenoikea antaa nimittäin palstalla ymmärtää, että hänen oman käsityksensä mukaan

“hajonneesta SKDL:stä siirtyi aikanaan runsaasti väkeä vihreisiin”

Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys, joka ei selvästikään perustu tosiasioihin.

Kun SKDL hajosi vuonna 1990, sillä oli noin 32 000 jäsentä. Samana vuonna 1990 Vihreän liiton jäsenmäärä laski 674:stä 596:een. Vuotta myöhemmin vihreillä oli 875 ja vuonna 1992 yhteensä 813 jäsentä.

Vuonna 1990 SKDL, SKP ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, jonka perustamiskokouksessa oli läsnä noin 3 500 ihmistä. Siirtymävaiheessa Vasemmistoliitto menetti jopa puolet entisistä SKDL:n jäsenistä heidän jättäytyessään aktiivisesta puoluetoiminnasta. Vasemmistoliiton kunnallissihteeri Aulis Ruuthin mukaan puolueeseen liittyi kaiken kaikkiaan noin 16-17 000 SKDL:n jäsentä.

Vihreiden läpimurto tapahtui vuoden 1992 kunnallisvaaleissa, jolloin puolue sai 343 valtuustopaikkaa – ja tämän myötä enemmän luottamushenkilöpaikkoja kuin sillä oli tuolloin edes jäseniä. Vihreiden nousulla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä entisen SKDL:n kanssa: Vasemmistoliitto sai vaalivoittonsa myötä 1 319 valtuustopaikkaa.

Vihreiden jäsenmäärä on lähtenyt kasvuun vasta 2000-luvun taitteessa, erityisesti nuorten alkaessa liittyä puolueeseen. Vihreiden jäsenmäärä ylitti 3 000:n rajapyykin vuodenvaihteessa 2008.

Vihreistä voi vapaasti kukin olla mitä mieltä haluaa. Yhteistä historiaa vasemmiston kanssa Vihreällä liitolla ei Suomessa kuitenkaan ole. Vihreissä on mukana sekä vasemmistolaisesti että oikeistolaisesti suuntautuneita ihmisiä. Olisi silti paikallaan, että julkisissa väittelyissä keskustelijat muistaisivat tarkastaa tosiasiat eivätkä esittäisi omia mielipiteitään faktoina. Mutukeskustelu muuttuu vain hyödyttömäksi inttämiseksi.

Olen viimeaikoina käyttänyt huomattavia määriä omaani ja ystäväni Tuomaksen aikaa blogini uudistamiseen. Uudet sivuni aukeavat toivottavasti tämän viikon kuluessa. Uudessa blogissani kirjoitukset on jaoteltu asiasanojen, tagien, lisäksi aihepiireittäin, eli kategorioittain.

Eräs kirjoitusteni uudelleenjärjestelyä sivunnut seikka on askarruttanut minua erityisesti: käsitteen yhteiskunta yleinen sekoittuminen muihin käsitteisiin. Näitä ovat mm. politiikka, demokratia, yhteisö, valta, talous, valtio, kunta, julkinen, yksityinen, kolmas sektori, perhe, suku jne.

Jostain syystä yhteiskunnalliset asiat lokeroidaan usein politiikan käsitteen alle, minkä seurauksena niiden ei oleteta kiinnostavan enää kuin pientä poliittisesti aktiivisiksi itsensä mieltävää vähemmistöä. Juuri mikään ei voisi palvella enemmän tarkoitustaan vastaan. Yhteiskunnallisten asioiden pitäisi olla kaikkien yhteisiä.

Jopa kaikkien yläkäsitteiden yläkäsite – elämä – kietoutuu vahvasti yhteiskunnan ympärille. Politiikkaa halveksitaan, yhteiskuntaa tuskin sentään ja elämää ei varmastikaan.

Nähdäkseni yhteiskunta on tämän laajan kokonaisuuden todellinen yläkäsite – ei politiikka. Siksi, kuten tähänkin asti, uudessa blogissani ei ole aihepiiriä “politiikka”, vaan kirjoitan edelleenkin yleisesti yhteiskunnasta; jatkossa kategorian “yhteiskunta” piirissä.

Mahtavaa!

Vuoden vanhassa blogissani on tänään käynyt ensimmäistä kertaa yli sata eri kävijää. Syy lienee selvä: lähestyvät kunnallisvaalit.

Lukijoista 2/3 on helsinkiläisiä, mutta ilahduttavasti tänne löytävät muutkin. Vaikka blogini keskittyykin varsin paljon paikallisiin asioihin, yritän kirjoittaa muistakin minua kiinnostavista asioista kuin vain Helsingistä – olivat vaalit tulossa tai eivät.

Kuluneiden seitsemän päivän aikana lukijoita on ollut hieman yli 300, keskimäärin 45 päivässä. Keskimääräinen lukija viettää sivullani 1:56 minuuttia ja lukee joko tuoreimman alla olevan tekstin tai tämän google-haun sähkönkulutusta käsittelevän kirjoitukseni.

Eikä tarvitse pelätä, juurikaan enempää en kävijöistä tiedä. Linkin kautta tulleista näen, mikä linkki tänne johti. Enemmänkin olisi kiva tietää lukijoistaan, mutta mieluiten lukisin kommentteja. Niitä saa vapaasti jättää, vaikkei olisikaan asioista samaa mieltä kanssani!

Erityisen paljon kävijöitä on vetänyt tämä kuvapari. Joten annetaan kiitos sille, jolle se kuuluu: pääministeri Matti Vanhanen, olet loistokaveri! Vahinkopääministeristä vinksahtaneen yhdyskuntasuunnittelun profeetaksi, melkoinen saavutus.

Erityinen kiitos kaikille lukijoille! Olette blogikirjoittajan paras palkinto.