Miksi juuri suomalainen peliteollisuus on menestynyt niin hyvin? Yksi syy on varsin ilmeinen: C64-sukupolven lapsuus kului kopioitujen pelien parissa. Entä mikä mahtoikaan olla vanhempiemme saaman korkeatasoisen ilmaisen julkisen koulutuksen vaikutus?

Pelinrakentajat-dokkari kertoo suomalaisen C64-sukupolven kasvusta bisnesikään, mutta sitä ei voi katsoa Suomen ulkopuolella, koska valtion rajat tulevat vastaan. Tämä on kosmista huumoria, kun huomioi juuri sen, että kannattavan pelibisneksen tekemiseen tarvittava pohja rakennettiin pelaamalla 20 vuotta kopioituja tietokonepelejä!

En voi hyväksyä tekijänoikeuksien loukkaamista, mutta yhtä vähän voin hyväksyä status quota, jonka vuoksi julkisen palvelun toiminta ajetaan netissä pelkästään markkinatoiminnaksi - ja palvelujen käyttörajoitusten ohittamisen kiertoteitä osaavien niginatiivien fringe-toiminnaksi.

Voin esimerkiksi lainata laillisesti digikirjan suomalaisesta kirjastosta Belgiassa, mutta en katsoa YLE:n itse tuottamaa dokumenttia netissä.

Eri maiden tekijänoikeusjärjestelmät ovat käsittämätön tilkkutäkki ja sillisalaatti, ja niiden jonkinsortin EU-tasoinen harmonisointi on välttämätön. Onneksi pelinrakentajat eivät itse rajoittaneet toimintaansa vain Suomeen.

Suomessa asuvat, suosittelen: areena.yle.fi

Olipa kerran 87 000 suomalaista. He panivat itsensä täysillä peliin, ja heidän luovan hulluutensa ansiosta Pekka Haavistosta tuli presidentti. Tämä voi olla totta Runebergin päivänä 5. helmikuuta.

On myös toinen kertomisen arvoinen tarina, joka on totta jo tänään, 26. tammikuuta: noin 7100 ihmistä on 60 tunnin aikana lahjoittanut Haaviston kampanjaan 250 000 euroa. Yksittäiset pienlahjoitukset muodostavat yhteen kerättynä aivan valtavan summan.

Sillä rahalla näytetään nyt televisiossa lyhyitä mainospätkiä, joita myös Haaviston kannattajat ovat olleet tekemässä.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se yhteishenki, johon Haaviston kampanja on osoittanut suomalaisten kykenevän. Sitä ei voi millään rahalla ostaa. Ja sen vuoksi ilmaiseksi lahjoitettu luova hulluus on sata kertaa arvokkaampaa kuin 100 000 euroa.

Ja mikseipä melko lailla yhtä tärkeää olisi sekin yhteishenki, jota toiselle sijalle jääneen ehdokkaan, Sauli Niinistön, puolesta kampanjoineet osoittivat. Sillä hänenkin innoittaminaan monet tuhannet ihmiset ahkerasti, mutta hieman virallisemmin ja suuremmilla rahoilla, kampanjoivat.

Siispä eläköön luova hulluus, presidentti Pekka Haavisto ja kaikkien muidenkin ehdokkaiden vaalikampanjoihin osallistuneet!

Halukkaat voivat lahjoittaa sopivaksi katsomansa pienen summan osoitteessa haavisto2012.fi/lahjoita. Sitäkin arvokkaampaa on kertoa kahdelle tai kolmelle tuttavalleen äänestävänsä Haavistoa. Kaikkein tärkeintä on äänestää.

Vitonen, kymppi tai vaikka tonni - pienten lahjoitusten purosta on nyt syntymässä aivan valtava koski. Tehdään Haavistosta presidentti eikä sen vähempää! Alla olevista linkeistä lisätietoa.

facebook.com/ihmeidentekijat

haavisto2012.fi/lahjoita

Kantakaupungissa asukkailla on niin vähän autoja, että kadunvarret riittävät pysäköintiin. Kinastelu kalliista hallipaikoista on turhaa.

Onko Helsingissä vaje käyttäjille käytännössä ilmaisista autopaikoista, jolta kaupunkilaiset pitäisi “pelastaa” rakentamalla pysäköintipaikkoja yhteisvastuullisesti?

Kaupunkisuunnitteluviraston mukaan Helsingissä esiintyy tällaista vajetta. Lääkkeeksi virasto tarjoaa velvoitetta rakentaa lisää autopaikkoja kaikkien asukkaiden kustannuksella.

Ongelma kuitenkin on, että pelkästään kantakaupunkiin normi pakottaisi rakentamaan huomattavasti enemmän autopaikkoja kuin asukkailla on autoja. Tämä ohjaa väärään suuntaan: hankkimaan lisää autoja. Lisäksi yhteisvastuu on todella kallis tapa maksaa pysäköintikuluja.

Mutta ilmeisesti Helsingissä ei olekaan vajetta autopaikoista, vaan autoista. Kantakaupungissa 60–70 prosentilla ja koko kaupungissa yli puolella asukkaista ei ole autoa.

Keskeinen syy asumisen kalleuteen Helsingissä on juuri autopaikkojen kulujen kollektivisointi. Asukkaille autopaikan rakennuskuluja kertyy 172 euroa kuussa per naama – eli vuodessa keskipalkkaisen henkilön kuukauden nettotulojen verran.

Muualla Helsingissä voi tietty olla toisin, mutta kantakaupungissa ei ole puutetta autoista, vaan asunnoista. Päin vastoin, autoja on melkolailla riittävästi, mutta asuntoja on liian vähän. Ja mitä tiiviimmäksi kantakaupunkia rakennetaan, sitä vähemmän sinne mahtuu autoja suhteessa nykyhetkeen.

Niinpä ei ole järkeä velvoittaa rakentamaan 10–20 prosenttiyksikköä enemmän autopaikkoja kuin autojakaan on. Aivan erityisen huono ratkaisu on maksattaa rakennuskustannukset kollektiivisesti kaikilla asukkailla, kun suurin osa heistä ei tarvitse autopaikkaa.

Mutta jos esimerkiksi nykyistä kantakaupunkia vastaava 30 % autoistumisaste eli 0,3ap/asunto hyväksyttäisiin, niin asia olisi paljon helpompi. Se tarkottaisi 1ap/3,3 asuntoa, eli 1ap/250 asunneliötä, eli noin 1ap/280k-m2. Eli kaksi kertaa vähemmän kuin nyt ehdotetuissa normeissa.

Nykyisillä 4–5 asuinkerroksisilla kapeilla taloilla 7 metriä kadunvartta kohti on kerrosalaa suuruusluokkaa 300k-m2 (7m*10m*4,5 kerrosta*90%=285), eli tähän vaihtoehtoon pääsisi tavallisella kadunvarsipaikoituksella.

Rahaakin säästyisi. Pelkästään Jätkäsaaressa puolisen miljardia. Uusilta asukkailta säästyisi joka vuosi yhden kuukauden palkka johonkin muuhun.

Liikenneministerin ilmoitus järjestää lennot Kainuusta Helsinkiin valtion tuella Finnairin lentojen lopettamisen seurauksena on ongelmallinen. Kyse on muutamista periaatteellisista kysymyksistä.

Niillä ei ole mitään tekemistä Kainuussa asuvien ihmisten kanssa. Sympatiani heille. Jotta en tule tarpeettomasti loukanneeksi kainuulaisia, niin korostan varmuuden vuoksi, ettei tässä ole kyse kainuulaisista. Suotakoon kainuulaisille lentoyhteytensä. Vaikka sitten valtion rahoilla. Kyllä nopeiden yhteyksien minustakin on pelattava, eikä takauksissa oikeasti ole kyse suurista rahoista.

Mutta samaan hengenvetoon on sitten ihmeteltävä useampaakin asiaa:

1. Lentoliikenne ja junaliikenne kilpailevat keskenään, vaikka asian haluaisi nähdä miten hyvänsä. Molempien tukeminen syö toista. Kumpaa halutaan tukea?

2. Finnair vetäytyi, koska kysyntä väheni. Miksi 1956 lähtien Kainuuseen lentänyt Finnair vetäytyi?

3. Mihin asti yhteiskunnan on tuettava yksilöä tekemään sellaisia valintoja, jotka voivat olla hänen omia intressejään vastaan? Kuinka paljon yksilö on vastuussa omista valinnoistaan?

Ensimmäiseksi ihmettelen sitä, miten valtion rahoja halutaan käyttää VR:n kanssa kilpailevan lentoliikenteen tukemiseen. Se ihmetyttää minua suuresti. Totta kai Kainuu tarvitsee nopeat lentoyhteydet, muuten alue on tuomittu Viipuriksi. Junasta ei ole Kainuussa lentojen korvaajaksi työmatkustamiseen.

Eli minustakin on perusteltua etsiä ratkaisu, jolla lentoyhteydet säilytetään. Vaikka sitten valtion rahalla. Mutta edelleen: lentäminen syö VR:ää. Kakkua ei voi jne. Kumpaa halutaan tukea?

* * *

Toiseksi ihmettelen sitä, miksi valtion pitäisi käytännössä ostaa lentolippuja ihmisille, jos Finnair katsoo liikennöinnin tappiolliseksi. Tämän ihmettelyn taustalla on aito kysymys: mikä teki lentämisestä tuosta noin yhtäkkiä tappiollista, kun sitä on harjoitettu Kainuuseen vuodesta 1956 lähtien?

Vastaus on hieman nolo Kainuun elinkeinoelämän tähtien kannalta: Finnair katsoi lentämisen muuttuneen tappiolliseksi, koska Kainuun salkkumiehet olivat menneet tekemään Estonian Airin kanssa loistodiilin, että Kainuun rahoilla tuetaan halpalentoja Kajaanin ja Tallinnan välillä. Estonian Air sai kampanjakustannuksiin Kainuusta 150 000 euroa vuoden sopimuksella. Finnair päätti lähteä.

Eli Kainuun yrittäjät lupasivat halpalennoille Tallinnaan subventioita, jotka saivat Finnairin pillastumaan ja vetäytymään Kainuusta. Kuinka korkealle kuuseen Kainuun starat olettivat voivansa kurottaa?

Kolmanneksi ihmettelen syvästi missä kulkee raja, mitkä kaikki asiat katsotaan sellaisiksi perustavanlaatuisiksi oikeuksiksi, että yhteiskunnan on taattava ne kansalaisille olosuhteista riippumatta.

Tämä on kaikkein vaikein, koska se on moraalinen kysymys. Mutta ilmeisesti lentäminen on nyt sitten sellainen subjektiivinen oikeus vuonna 2012, että jos se ei kaupallisin perustein ole kannattavaa, niin valtion on taattava kansalaisille lentopalvelujen saatavuus. Globaalin talouden kannalta tämä on ymmärrettävää, mutta yksilön ja yhteiskunnan suhteiden kannalta kaukana siitä.

* * *

Tästä kumpuaa luonnollinen jatkokysmys: Mitkä kaikki muut valinnat ovat sellaisia, että yksilö voi perustellusti vaatia yhteiskuntaa maksamaan omasta valinnastaan aiheutuvat seuraukset? (Asuinpaikkaa on tietenkin todellisuudessa hirvittävän raadollista pitää puhtaasti “valintana”.)

Jos tätä jatkokysymystä tarkastelee edes niinkin pinnallisesti kuin Kainuun rahamiesten tekemän typerän Estonian Air -valinnan kautta, niin ollaan sen äärellä, olivatko esimerkiksi islantilaiset pankkiirit lopulta kovinkaan väärässä huseeratessaan ympäri Eurooppaa pari vuotta sitten?

Samoin voisi kysyä, että jos minä perustan pankin, lupaan maksaa 5 % korkoa, ja sijoitan pankkiini talletetut rahat siihen halpalentoyhtiöön, jolta valtio ostaa Kainuun lentopalvelut, ja maksan sitten tekemästäni voitosta teille 5 % korkoa ja pidän itse loput, niin ovatko kaikki tyytyväisiä?

Mutta entä jos möhlin? Mitä jos sijoitukseni halpalentoyhtiöön ei olekaan kannattava? Entä jos en kykenekään maksamaan lupaamaani tasoista korkoa tallettajille, eli teille? Suututteko minulle? Vai voinko pyytää valtiota, eli teitä, avukseni? Voinko pyytää valtiota maksamaan lupaamani korot teille?

Sympatiani ovat sekä kainuulaisten että islantilaisten puolella. Jobbarien riskipelille sympatiani eivät heru. Estonian Airille tehty lupaus oli valinta. Sen seurauksena Finnair päätti, ettei sen kannata kilpailla vähistä matkustajista halpalentoyhtiön kanssa. Valtiota huudettiin, ja valtio vastasi huutoon. Kuinka pitkälle riskin ottaminen on yksilön vastuulla?

Keskustelin lauantaina pitkään ja hartaasti entisen yliopisto-opettajani ja nykyisen Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtajan Juhana Aunesluoman kanssa Euroopan tilanteesta. Hän vertasi tilannetta kesään 1939. Ei sotilaallisesti, vaan siinä mielessä, että jokainen meistä tuntee luissaan, että jotain sellaista mullistavaa tulee tapahtumaan, johon ei voi itse vaikuttaa juuri mitenkään.

Aunesluoma vertasi tunnetta usvassa purjehtimiseen. Siltä tosiaan tuntuu. Tunne siitä, että kohta rystähtää,on voimakas. Epävarmuuden ilmapiiriä korostaa, ettei kukaan ole osannut määrittää, milloin rysähtää. Erityisen häiritseväksi kaiken tekee, ettei kukaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan.

Sunnuntaina Wolfgang Münchau antoi Financial Timesin kolumnissaan eurolle armonaikaa joulukuun 9. päivään asti. Samaa näkemystä toisti tänään Olli Rehn. Tämä arvio perustuu siihen, että 9.12.2011 järjestettävältä huippukokoukselta odotetaan tuloksia, jotka joko vakauttavat tilanteen tai syöksevät yhteisvaluutan tuhoon.

Ohessa on kaksi kuvaajaa, joiden on tarkoitus ilmentää sitä tilannetta, jossa juuri nyt olemme. Kukaan ei voi väittää tietävänsä, mitä taloudessa tapahtuu lähivuosien aikana, mutta seuraavat kymmenen päivää jäävät historiaan hetkinä, jolloin ne valinnat tehdään, joiden seurauksia me kaikki joudumme kantamaan kenties koko elämämme ajan.

Kummankaan kuvaajan tarkoitus ei ole antaa ymmärtää, että tilanne olisi räjähtämässä käsiin. Päinvastoin. Kuvaajien tarkoitus on näyttää, että on olemassa lukemattomia vaihtoehtoisia kehityskulkuja. Se, mitä lopulta tapahtuu, riippuu aina valitusta politiikasta - ja vain hyvin harvoin puhtaasti sattumasta.

Tänään on seurattu erästä surrealistisimmista poliittisista tapahtumasarjoista aikoihin. Esittämällä ehdottavansa kansanäänestystä Kreikan velkapaketin ehdoista pääministeri George Papandreou pelasi upporikasta ja rutiköyhää. Se, kuka voitti ja kuka hävisi, on yhä mysteeri.

Päivän tapahtumat tiivistyvät tähän:

“The Greek PM either has or hasn’t resigned, there will or won’t be a referendum, there will or won’t be a unity government. More as I get it.”

On vaikea sanoa, oliko Papandreoun perimmäinen tarkoitus juonia Kreikan oppositio viime viikolla neuvotellun kriisipaketin taakse, vai uskoiko hän oikeasti kykenevänsä pakottamaan Saksan ja Ranskan hyväksymään sen, että Kreikka mahdollisesti ajautuisi hallitsemattomaan vararikkoon torjumalla kriisipaketin ehdot - ja käynnistäisi siten potentiaalisesti ns. meltdownin, eli euron ytimen sulamisen ranskalaisten ja saksalaisten pankkien vastuiden lauetessa.

Joka tapauksessa se, ettei Kreikan kansanäänestystä tule, tarkoittaa, että euro ei ylipäätään kestä kansanäänestyksiä. Se on demokratian kannalta todella huolestuttavaa. Kyse on siitä, että eurosta ei yksinkertaisesti voi nykyisten sääntöjen mukaan erota. Sellaista ovea, joka johtaisi ulos eurosta ei ole rakennettu.

Viime yönä Merkel ja Sarkozy tosin ilmoittivat Papandreoulle, että eurosta pääsee ulos äänestämällä. Sääntöjä siis muutettiin lennosta. Ja niitä tullaan varmasti muuttamaan vielä useita kertoja. Se on myrkyllistä politiikan hyväksyttävyydelle kansalaisten silmissä, mikä on euron kriisin yksi huolestuttavimmista piirteistä. Säännöt on sovittava. Ne on sovittava demokraattisesti. Ja niistä on pidettävä kiinni.

Kreikan sisäpoliittinen tilanne (hallitus menetti enemmistönsä) kuitenkin johti ennen puolta päivää siihen, että Merkelin ja Sarkozyn hetkellisesti tarjoama hätäuloskäynti meni kiinni. Se sulkeutui pysyvästi sillä, että kansanäänestystä ei tule. EU:sta voi kyllä sopimuksen mukaan erota vapaaehtoisesti itse, mutta eurosta ei.

Eurosta voi erota vain eroamalla EU:sta. Sekä eurosta että EU:sta erottaminen on sen sijaan yhtä tulkinnanvarainen ja tilannesidonnainen kysymys kuin Papandreoulle kehitetty uloskäynti umpimuuratusta talosta. Siksi esimerkiksi Iso-Britanniassa on pohdittu sitä, mitä tapahtuisi, jos talo alkaisi sortua.

Papandreun poliittinen tulevaisuus on liipasimella huomenna, kun Kreikan parlamentti äänestää hänen luottamuksestaan. Papandreou tosin menetti tänään enemmistönsä Kreikan parlamentissa, mutta huomiseen mennessä se lienee kerätty jälleen takaisin. Huomenna voi siis jälleen tapahtua lähes mitä tahansa.

Euroopan taloudellista, poliittista ja sosiaalista tulevaisuutta sen sijaan painavat paljon, paljon Kreikkaa suuremmat huolet. Niistä raportoi BBC:n taloustoimittaja Paul Mason. Suosittelen seuraamaan hänen raporttejaan, sillä 1930-luvun tapahtumilla ja epämääräisellä tunteella vatsan pohjalla, jota euron kriisi aiheuttaa, on todella valitettavan paljon yhteistä.