Keräsin nuorempana 1990-luvulla festarirahat Roskildessa tyhjiä oluttuoppeja maasta noukkimalla. Ehdin kerätä nelipäiväisillä festareilla parhaimmillani yhden illan aikana koko festarilipun hinnan takaisin konserttien väliajoilla – ja näin siten samalla elämäni suurimmat bändit ilmaiseksi.

Päivät kuluivat kavereiden kanssa mm. Radioheadin, Nick Caven, Supergrassin, Smashing Pumpkinsin, Flaming Lipsin, Mercury Revin ja Metallican keikoilla.

Tienasin myös matkoihin, juomiin ja ruokaan käyttämäni kruunut takaisin tuoppeja keräämällä. Yhtenä vuonna jäimme jopa voitolle, kun keräsimme tyttöystävän kanssa rahat yhteiseen pottiin.

Kuva: Stig Nygaard

Tanskalaiset suhtautuivat pohjoismaiseen tuoppeja keräävään nuorukaiseen erittäin sydämellisesti. Monet antoivat mukaan tuoppien kantoon tarkoitetun pahvikahvansa, joka oli erityisen himoittua tavaraa, sillä yhdestä pahvista sai viittä tyhjää tuoppia vastaavan rahasumman. Kaupan päälle opin paikallisilta kuolemattomia tanskankielisiä one-linereita.

Kymmenisen vuotta myöhemmin minun ei tarvinnut enää poimia tyhjiä tuoppeja mudasta, vaan minulla oli varaa rahoittaa festarini palkkatöillä ansaitsemallani rahalla.

Vuosikymmenessä myös festivaalien tunnelma oli muuttunut. Samoin Tanskan yhteiskunnallinen ilmapiiri. Tuoppien keräilystä oli tullut Slovakian romanien hommaa. Heihin ei suhtauduttu samanlaisella veljellisellä lämmöllä kuin nuoreen suomalaiseen pipopäähän.

Tanskassa näkee kaduilla, juna-asemilla ja puistoissa romanien lisäksi paljon toimettomia Grönlannin inuiteja. Usein juovuksissa. Näky on hyvin surullinen; ei vähiten sen herättämien Tanskan historiaan liittyvien ajatusten vuoksi. Tanskassa kerjääminen on kielletty lailla. Kerjäämistä se ei ole kitkenyt.

Kerjääminen voi olla hyvinkin häiritsevää, mutta rikollista? Kuten Niinistön Ville tänään kirjoittaa, ongelman ydin eivät ole romanit, vaan köyhyys. Vaikka köyhyys ei poistu kerjäämällä, ei se taatusti vähene poliisitoiminkaan. Ongelma ratkeaa vain puuttumalla sen todellisiiin syihin: Itä-Euroopan romanien ja Tanskan inuitien sietämättömän huonoon tilanteeseen.

Pyörästään kannattaa pitää hyvän huolen lisäksi huoltokirjaa. Sellaiseen listataan fillarin alkuperäinen ostohinta, maksetut huoltopalvelut, kaikki jälkikäteen hankitut osat sekä omat ylläpito- ja korjaustoimenpiteet.

Pyörän osat kuluvat käytössä, joten jokaisella pyöräilijällä on ennemmin tai myöhemmin edessään ketjujen, sisäkumien ja ulkorenkaiden vaihto. Huoltokirjaan kerätään tällaiset normaalit ylläpitoon liittyvät hankinnat kuitteineen. Myös vanteet, navat ja satula kuluvat sekä pinnat löystyvät, joten niiden huolto kirjataan ylös.

Samaten huoltokirjaan listataan jokainen pyörään lisätty osa, kuten etu- ja takavalot, hauska soittokello, irtolukko, etutarakka, pajukori jne.

Vakuutusyhtiö tuskin arvottaa pyöräilijän omaa aikaa kovinkaan korkealle, mutta esimerkiksi öljyäminen ja paikkamaalaaminen ovat ruostesuojauksen kannalta välttämättömiä toimia, joten niistäkin on hyvä pitää kirjaa.

Huoltokirjaa voi helposti pitää päiväkirjamaisesti. Sellainen on helppo laatia joko ruutuvihkoon tai excel-taulukkoon. Kuitit tulee säilyttää alkuperäisinä tai skannata ne sähköiseen muotoon. Omista huoltotoimistaan ei luonnollisestikaan saa kuitteja – siksi ne kirjataan huoltokirjaan.

Huoltokirjaa kannattaa ruveta pitämään, vaikkei olisi aiemmin sellaista tehnytkään. Ilman tositteita vakuutusyhtiö olettaa lähtökohtaisesti, ettei pyörästä ole pidetty huolta, vaan sen vakuutusarvo laskee 10-12 vuodessa nollaan, vaikka fillarin jälleenmyyntiarvo olisikin huoltamisen ansiosta tosiasiassa säilynyt parhaimmillaan lähellä alkuperäistä ostohintaa.

Keväällä pyöräkaupoissa on ruuhkaa. Suurin osa pyöräilijöistä ajoittaa fillarinsa huollon samoille viikoille. Moni ostaa silloin myös uuden konkelin.

Molempiin kuluu aikaa, rahaa ja työtä, jolle vakuutusyhtiö ei varkaan yllättäessä anna mitään arvoa, ellei omistajalla ole esittää pyöränsä hankintaan, huoltoon, ylläpitoon, korjaamiseen, paranteluun jne. käyttämistään resursseista näyttöä.

Fillarin vakuutusarvo putoaa 10-12 vuodessa lähelle nollaa, vaikka pyörän kuin pyörän jälleenmyyntiarvo ei näin dramaattisesti syöksykään. Päinvastoin, hyvin ylläpidetyn ja säännöllisesti huolletun pyörän todellinen arvo säilyy esimerkiksi autoon verrattuna erinomaisesti vuosikausia. Parhaimmillaan kymmenkin vuotta vanhan polkupyörän jälleenmyyntiarvo on 50-75 % sen alkuperäisestä hinnasta, vaikka tätä halvemmallakin käytettyjä pyöriä tietysti löytää.

Huonoista osista kasatun halpispyörän arvo ei puolestaan vastaa ostettaessakaan sen todellista arvoa. Varsinkaan köyhän ei kannata ostaa halpaa, ja varakkaammankin etu on ostaa laatupyörä, joka säilyttää arvonsa.

Oma lukunsa ovat vintagepyörät, joiden reaaliarvo jopa nousee. Esimerkiksi 1960- tai 70-luvun Jopo on käytettynä kalliimpi kuin alunperin aikanaan. Varsinaiset, osista kootut hifi-vintagepyörät maksavat yleensä aina huomattavasti enemmän kuin niiden alkuperäinen hinta on ostohetkellä ollut. Tätä vakuutusyhtiö ei huomioi usein asiakkaan edun näkökulmasta mitenkään.

Helsinki luopuu vanhanmallisista kaupunkipyöristään, kuten Yle tänään uutisoi.

Uuden polven kaupunkipyöräjärjestelmän piti saapua Helsinkiin kesäksi 2010, mutta jätetyt tarjoukset olivat niin epäedullisia, ettei niistä kannattanut hyväksyä yhtäkään.

Syitä oli kaksi:

1. Heikko taloustilanne.
2. Helsingin muut ulkomainossopimukset.

Nimittäin toisin kuin Helsingissä, useissa muissa kaupungeissa fillaridiili on sidottu tiukemmin kiinni ulkomainosten kokonaispaketteihin. Toisin sanoen kadunvarsien mainostaulut valitettavasti pitkälti kannibalisoivat markkinoilla olevat mainosrahat kaupunkifillareilta.

Nyt jäähdytellään hetki ennen uusien tarjouspyyntöjen lähettämistä. Tarkempi ajankohta tarjouspyynnön uusimiseksi ei ole vielä tiedossa.

Silti jäähyä ei kannata nähdä lainkaan huonona asiana. Vanhat rautakonkelit eivät suinkaan antaneet parasta mahdollista mielikuvaa pyöräilystä yleensä ottaen. Lisäksi uuden polven kaupunkipyörien hankkimista ei voida enää torjua vetoamalla siihen, että “täällähän on jo niitä kaupunkipyöriä”.

Mikä parasta, vaikka alkuperäinen hankesuunnitelma oli varsin hyvä, se ei ollut kaikilta osin optimaalinen. Aikalisän ottaminen suo mahdollisuuden korjata hankkeen sisältämiä potentiaalisia sudenkuoppia. Esimerkiksi se, että keskimääräinen pyörämatka on alle 3 km, herättää kysymään, miksi kaupunkipyörän käyttäjän pitäisi voida varata yksittäistä pyörää jopa kolme tuntia kerrallaan.

Sörnäisten rantatien ja Pohjoisrannan yhdistävä Hakaniemen silta on rakennusviraston mukaan saavuttamassa lähivuosina käyttöikänsä luonnollisen pään. Nykyinen silta on tarkoitus korvata uudella. Vanhan sillan kuntoa tarkkaillaan paraikaa ja tehtävät korjaustoimenpiteet on päätetty rajoittaa välttämättömiin töihin.

Uuden sillan rakentaminen avaa mahdollisuuksia sekä eheyttää että tiivistää kaupunkirakennetta sillan molemmin puolin. Uusi silta voisi olla matala ja istua siten kaupunkikuvaan nykyistä paremmin. Siksi tein tänään kaupunginvaltuuston kokouksessa aloitteen, että nykyisen Hakaniemen sillan tilalle tulevasta uudesta sillasta järjestettäisiin arkkitehtuurikilpailu.

Samassa yhteydessä on tutkittava sekä sillan että Sörnäisten rantatien suotuisinta linjausta. Parhaassa tapauksessa sillan siirtäminen Merihaan itäpuolelle vapauttaisi merkittävästi maata uuteen käyttöön. Tämä mahdollistaisi rakentamista nykyisen sillan rampin tilalle ja osittain Sörnäisten rantatien paikalle.

Mikäli sillan ja Sörnäisten rantatien osittainen uudelleenlinjaus osoittautuvat selvityksessä järkeviksi ja kannattaviksi hankkeiksi, on uuden sillan rakentamisen seurauksena vapautuville alueille syytä varata rakennusoikeutta.

Ihannetilanteessa uusi silta voitaisiin rahoittaa myymällä rakennusoikeutta nykyisen sillan pohjoisen rampin paikalle ja esimerkiksi nykyiseltä sillalta Haapaniemenkadulle ulottuvalle alueelle.

Myöskään vaihtoehtoa korvata nykyinen Sörnäisten rantatie tunnelilla Merihaan ja Suvilahden välillä ei ole syytä sulkea pois. Luonteva nimi uudelle sillalle voisi olla vaikkapa Merihaan silta.

Kuva: pragdave

HSL:n hallituksen iltakoulussa esiteltiin torstaina 11.3. matkatakuujärjestelmän esiselvitystä. Takuu korvaisi metron, bussin, junan tai raitiovaunun käyttäjälle 20 minuuttia pidemmän myöhästymisen ja vuoron väliin jäämisen. Enimmäiskorvaus myöhästymisestä olisi 50 euroa ja sillä voisi maksaa esimerkiksi taksimatkan.

Takuuta on kokeiltu mm. Tukholmassa, Oslossa ja Kööpenhaminassa, joissa ne on otettu vakituiseen käyttöön hyvien kokemusten myötä. Ruotsissa järjestelmä on käytössä koko maassa. Kokemusten mukaan matkatakuu parantaa merkittävästi mielikuvaa matkan onnistumisen luotettavuudesta.

Samalla takuu toisi rahanarvoista tietoa liikennejärjestelmän toimivuudesta ja sen kompastuskivistä paremmin kuin paraskaan palautekanava. Takuu kohdituisi juuri sinne, missä matkustajille merkittävimmät häiriötekijät piilevät.

Matkatakuuselvityksen yhteydessä hallitukselle esiteltiin kyselytutkimuksella selvitettyjä joukkoliikenteen matkustajien preferenssejä. Kyselyn tulokset olivat mitä kiinnostavinta kuultavaa. Selvisi nimittäin, että omassa vaalikampanjassani keskeisinä pitämäni asiat ovat juuri niitä asioita, joita matkustajat haluavat.

Nostin kampanjassani kärkeen joukkoliikenteen nopeuden, aikataulujen luotettavuuden, linjaston kattavuuden ja vuorovälien tiheyden. Selvityksessä samat asiat nousivat selkeästi tärkeimmiksi:

1. Luotettavuus, aikatauluissa pysyminen.
2. Vuoroväli.
3. Matka-aika.
4. Linjaston kattavuus.

Luotettavuus on modernin joukkoliikenteen tärkein ominaisuus. Luotettavuus synnyttää joukkoliikenteeseen myönteisen kehän siten, että luotettavuus lisää joukkoliikenteen käyttöä. Matkustajamäärien kasvu puolestaan heijastuu takaisin entistäkin suurempina vaatimuksina luotettavuutta kohtaan. Siksi matkatakuu on erittäin kannattava investointi joukkoliikenteeseen ja maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin.