Demari saavutti epävirallisen kannanmuodostuksen selvyyden suomenmestaruuden ydinvoimaa käsittelevässä pääkirjoituksessaan.

“Mitä selvityksiä nyt tarvitaan, kun kerran asia on vihreille ainakin heidän omasta mielestään täysin selvä”, kysyy Demari. “Mutta ydinvoimaloiden rakentamista ei estä myöskään vihreiden pysyminen hallituksessa”, jatkaa Demari. “Nämä ovat sinänsä tärkeitä kysymyksiä, joita on varmaankin tutkittu ja joita pitää jatkossakin tutkia riippumatta siitä, mitä vihreät niiden selvittämisestä vaativat”, Demari edelleenkin jatkaa.

Demarin mielestä “tärkeitä kysymyksiä” siis sekä kannattaa “tutkia riippumatta siitä, mitä vihreät vaativat” että “mitä selvityksiä nyt tarvitaan, kun kerran asia on vihreille ainakin heidän omasta mielestään täysin selvä”, “mutta ydinvoimaloiden rakentamista ei estä myöskään vihreiden pysyminen hallituksessa”.

Tulipahan ainakin Demarin kanta selväksi. Voiko kantaansa enää edes selvemmin muotoilla kuin Demari?

Samaan hengenvetoon on todettava oma vaatimaton mielipiteeni. Vaikka ydinvoima-ala on miljardeineen tällä hetkellä niskan päällä, päätös ydinvoiman lisärakentamisesta on kaikkea muuta kuin tehty. Asiasta päättävän eduskunnan enemmistön kanta ei ole lukkoon lyöty.

Puhe ydinvoiman renessanssista on vahvasti liioiteltua lobbausta. Suomen ulkopuolella ydinvoiman lisärakentamiseen suhtaudutaan suurella varauksella. Kyse on pääasiassa taloudellisista riskeistä. USA:ssa ydinvoimalan rakentaminen on liian kallista, jotta markkinoilla riittäisi halua toteuttaa uusia ydinvoimaloita ilman valtion merkittävää tukea.

Jos vihreiden siirtymisellä oppositioon saataisiin aikaan päätös, ettei lisää ydinvoimaa rakenneta, olisi oppositioon siirtyminen järkevää. Oppositiosta ei kuitenkaan vaikuteta hallituksen esityksen sisältöön. Koska Suomen hallitus joka tapauksessa tekee esityksen ydinvoiman lisärakentamisesta, kaikki voimat on nyt keskitettävä esityksen sisältöön ja sen käsittelyyn eduskunnassa.

Kuva: GucciBear

Mistä tietää, että kasvisruoasta on pian tulossa valtavirtaa? Natsikortista.

Mistä tietää varmimmin, milloin jokin yhteiskunnallinen aihe on murtautumassa marginaalista keskikentän kysymykseksi? Kun Aarno “Loka” Laitinen röhkii aiheesta Iltalehdessä.

Mitä lähempänä minkä tahansa ex-marginaaliasian valtavirtaistuminen on, sitä varmempaa on, että Laitinen aloittaa viivytystaistelun ilmiötä vastaan vertaamalla kulloistakin muutosagenttia Hitleriin.

Kun Laitisen kolumni sisältää ilmaisut “esikuva historiassa”, “Adolf Hitler”, “1930-luku”, “Saksan kansa”, “kasvisdieetti”, “koko maa”, “pakollinen kasvispäivä”, “Saksan asevarustelu”, “Hitlerin hovi”, “kasvispäivät”, “natsijohtajat”, “Göring”, “Himmler”, “Speer”, “vegaaninatsit”, “Hitlerin esimerkki” ja – oma ehdoton suosikkini – “Mannerheimin 75-vuotispäivät” , voidaan varsinaisen peliajan todeta päättyneen ja jälkipelin alkaneen.

Liha, jota naamaamme tyytyväisinä lätämme, ei todellakaan ole mitään gourmetpihviä, vaan pääasiassa bulkkijauhelihaa. Yhdessäkään suomalaisessa peruskoulussa ei tarjoilla mitään sellaista liharuokaa, jonka korvaaminen kasvisaterialla yhtenä päivänä viikossa aiheuttausi koululaisille minkäänlaisia ravitsemuksellisia puutteita.

Päin vastoin: jos lihaa syötäisiin nykyistä vähemmän, mutta sen laatuun panostettaisiin enemmän, ruoka paitsi maistuisi paremmalta, eläimet voisivat paremmin ja suomalaista maataloutta tarvitsisi tukea nykyistä vähemmän, koska lihan arvo ravintoketjussa nousisi takaisin sille kuuluvaan asemaan.

Lihan jokapäiväistymisen seurauksena käsityksemme siitä, mikä tekee ruoasta hyvää, on hämärtynyt pahasti. Se, että lihaa on ”pakko” saada joka aterialla kolmesti päivässä tai muuten puutostaudit, hammasmätä, allergiat ja anoreksiat muka leviävät, on pelkkä psykologinen harha.

Lihapakkomielteemme johdosta ruoan maku on vain muutaman vuosikymmenen aikana kärsinyt yleisesti ja laatu heikentynyt merkittävästi. Syömme enemmän lihaa kuin koskaan, mutta samalla epäterveellisemmin kuin milloinkaan. Lihapainotteinen ruokavaliomme tulee meille kalliiksi sekä yksilötasolla broilerihyllyn edessä että yhteiskuntatasolla veroina, tuotantotukiaisina, ylipaino-ongelmana ja päästöinä.

Lihansyönnistä ei tarvitse luopua kokonaan. Meatless monday ei aiheuta keripukkia. Voiko joku oikeasti väittää vakavalla naamalla kasvisruokapäivän kerran viikossa vähentävän koululaisten valinnanvapautta? Onko koululaitos muutoinkaan niin kovin “vapaa”?

Auto on 1800-luvun parhaita keksintöjä ja varmasti eniten ihmisten vapaata liikkumista 1900-luvulla helpottanut tekninen apuväline.

Samalla auto on kuitenkin oman menestyksensä uhri. Suurin este ihmisten vapaalle liikkumiselle ovat muiden ihmisten autot. Mitä enemmän autoja kaupungissa on, sitä pidemmiksi etäisyydet kaupungissa kasvavat ja sitä enemmän aikaa ja energiaa liikenteessä kuluu, mikä nostaa palveluiden ja elämisen kustannuksia.

Kuljetusetäisyyksien pidentyminen syö tavaroiden hintojen näennäisen alenemisen. Pitenevät työ- ja asiointimatkat puolestaan syövät etäisyyksien kasvusta seuraavan asumisen hintojen laskun.

Mitä pidemmät etäisyydet, sitä vaikeammin saavutettaviksi palvelut tulevat ja sitä enemmän aikaa päivittäinen töissäkäynti ja asiointi vievät. Kääntäen – sitä vähemmän kattaviksi palvelut käyvät ja sitä vähemmän vapaata aikaa ihmisille jää. Toisin sanoen sitä kauemmaksi haave ihmisten vapaasta liikkumisesta kaupungissa karkaa.

Autokaupungin ongelma on alihinnoitteltu tila: autoilun varaan rakennettu kaupunki levittäytyy hajanaisena mattona periaatteessa niin kauas kuin tilaa riittää.

“Hajakeskitetylle” eli täysin hajanaisesti haulikolla ampuen rakennetulle autokaupungille, jossa kodit, työpaikat ja palvelut ovat pitkien etäisyyksien päässä ja jossa esimerkiksi alle 18-vuotiaiden liikkumista rajoittaa merkittävästi ajokortin saamisikä, on myös vaihtoehto.

Autokaupungin vaihtoehto on raideliikenne- ja pyöräilykaupunki. Esimerkiksi Kööpenhaminassa saa rakentaa vain kilometrin säteelle etäisimmästä raideliikenteen asemasta. Ratkaisu on paitsi ekologinen myös ekonominen, koska autokaupungin rakentaminen tulee erittäin kalliiksi. Raideliikenteen infrastruktuuri on huomattavasti halvempaa kuin tieinfra siitä yksinkertaisesta syystä, että raiteita tarvitaan paljon vähemmän kuin autoteitä.

Poliittisilla päättäjillä pitäisikin olla enemmän rohkeutta. Sillä muutoin yhteiskuntaa uhkaa etenemisen sijaan jääminen keskiluokan panttivangiksi.

Kuva: Danilo.

Ilmastonmuutoksen kiistäminen elää ja voi hyvin. Monet ovat yhä varmoja, ettei ihmisten toiminta aiheuta ilmaston lämpenemistä. Esimerkiksi kokoomuksen taannoisen eurovaaliehdokkaan Ari Vatasen mukaan ilmastonmuutos on vain vihreän liikkeen keksimä salaliitto.

Jukka Huhta kuvaa ilmastonmuutosskeptikoiksi itseään kutsuvia “ilmastoänkyröiksi”. Huhdan mukaan liike “muistuttaa tieteellisen tiedon kiistämisessään monin tavoin kreationisteja, jotka vastustavat luonnontieteellistä käsitystä lajien synnystä ja kehityksestä.”

Itseäni on pitkään mietityttänyt tässä oudossa väittelyssä, miten ilmastonmuutoksen kiistäjät selittävät ilmastonmuutoksen jälleenvakuutusyhtiöille jo nyt aiheuttamat lisäkulut. Kiistäjät tietty sivuuttavat kustannusten nousun väittämällä, että huoli ilmastosta on vakuutusalalle vain mainio keino rahastaa ihmisten hyväuskoisuudella.

Mutta jos ilmastonmuutos olisi turha huoli, joka muka lihottaa vakuutusyhtiöiden taseita, kuinka on selitettävissä, että juuri jälleenvakuutusyhtiöt vaativat päättäväisiä toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi? Miksi, jos ihmisten sinisilmäisyys on kerran niin hyvä bisnes?

Miksi maailman kaikki vakuutusyhtiöt ja rahoitusmarkkinat ylipäätään huomioisivat ilmastonmuutoksen vaikutukset toiminnassaan, kun tulisi halvemmaksi olla tekemättä mitään? Ovatko rahoitusmarkkinat salaliitossa vihreiden kanssa?

Terveeseen skeptismiin kuuluu varovaisuusperiaatteen noudattaminen. Siihen perustuu myös terve liiketoiminta. Ilmastonmuutoksen kiistäminen ei ole tervettä skeptismiä, vaan luonteeltaan patologista. Ilmastonmuutosskeptismi on venäläistä rulettia.

Koska jälleenvakuuttajilla ei yksinkertaisesti ole varaa patologiseen skeptismiin, yhtiöt laskevat riskin ilmastonmuutoksesta olevan erittäin suuri – ja kallis. Lisäksi vain niillä on vakuutuksia, joilla on varaa vakuutuksiin. Muille riski on vielä suurempi ja kalliimpi.

Kuva: One lucky guy

Kokoomus on huolestunut suosionsa viimeaikaisesta laskusta. Puolue on alkanut menettää kannatustaan vihreille. Siksi kokoomuksessa mietitään nyt kuumeisesti, kuinka pysäyttää vihreille valuva äänivuoto.

Niinpä kokoomuksen spindoctorit ovat kehottaneet viestiä, että vihreiden energiapolitiikka muka “uhkaa hyvinvointivaltiota”. Kokoomus laskee julkisuutta varten sepitetyn väitteen tepsivän niihin kannattajiin, jotka empivät kokoomuksen ja vihreiden äänestämisen välillä.

Kyse on käännekohdasta. Kokoomus alkaa tosissaan olla hermoissaan ydinvoimakeskustelun suunnasta ja samalla vihreiden kannatuksen noususta.

Keskustelusssa ydinvoimasta kokoomukselle uhkaa jäädä mustapekka käteen. Pääministeri ei lämpene kolmelle uudelle ydinvoimalalle ja suomalaiset ovat viidennen voimalan aikanaan valmistuttua ydinvoiman lisärakentamista vastaan.

Siksi kokoomus yrittää saada ydinvoiman massiivisen lisäkapasiteetin rakentamisen näyttämään retoriikallaan “hyvinvointivaltion kohtalonkysymykseltä”.

Tosiasiassa hyvinvointivaltion kohtalonkysymys on, pystymmekö uudistamaan 1970-luvulle jämähtäneen energiaa haaskaavan kulutus- ja tuotantorakenteemme sellaiseksi, että hyvinvointimme ei enää 2010-luvulta eteenpäin perustu energiankulutuksen jatkuvaan kasvattamiseen.

Energia on Suomessa varsin edullista. Siksi sitä käytetään, kuten halpoja raaka-aineita ja tuotannontekijöitä käytetään: liikaa. Päinvastaiseksi esimerkiksi käy työ: Suomessa työ on kallista; siksi yritykset mitoittavat työvoimansa tarkasti käyttötarpeensa mukaan.

Jatkossa niin kuluttajien kuin tuottajien on käytettävä energiaa nykyistä järkevämmin. Sen sijaan, että energian pitäisi vihreiden mielestä olla Suomessa tulevaisuudessa liian kallista, energian on oltava sen hintaista, että sen kulutusta mietitään. Sitä on todellinen järkivihreys. Ideologisesta ristiretkestä ydinvoiman puolesta on niin vihreys kuin järkikin kaukana.

Kuva: nicole1980

Vihreiden puoluehallitus otti viikonloppuna kantaa työntekijöiden työsuhteen muodosta riippumattoman, yhdenvertaisen lomaoikeuden puolesta. Kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto jätti eduskunnalle 8. syyskuuta samansisältöisen toimenpidealoitteen.

Nykyinen käytäntö kohtelee saman työmäärän tekemisestä vakituisessa ja muissa kuin vakituisessa työsuhteessa olevia eriarvoisesti: muissa kuin vakituisessa työsuhteessa olevilta työntekijöiltä puuttuu vakituisen työsuhteen etuihin kuuluva lomaoikeus.

Työntekijöitä on kohdeltava yhdenvertaisesti. Muutkin kuin kokoaikaiset, toistaiseksi voimassaolevat, vakituiset työsuhteet ovat täällä jäädäkseen. Ne ovat yhtä normaaleja ja hyväksyttäviä työn muotoja kuin “tyypillisetkin” työsuhteet.

Kuvaavaa on, että työvoimatutkimuksen vuoden 2008 tietojen mukaan määräaikaisissa työsuhteissa oli reilut 328 000 15-64-vuotiasta suomalaisista. Tämä on noin 15 prosenttia kaikista palkansaajista.

Samasta työmäärästä kuuluu samanlainen oikeus lomaan riippumatta siitä, onko palkansaajan työ osa- vai kokoaikaista ja onko työsuhde voimassa toistaiseksi, määräaikaisesti, tilapäisesti vai satunnaisesti esimerkiksi free lance -pohjalta.

Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko ilmasto- ja energiapolitiikasta herättelee ihmisiä pohtimaan omiin elämäntapoihinsa liittyviä valintojaan. Hienoa, että meidän on vielä mahdollista valita, miten päätämme elää. Mikäli emme vapaaehtoisesti muuta omia elämäntapojamme, sahaamme omaa oksaamme. Kavennamme itse omaa valinnanvapauttamme, ellemme ymmärrä valintojemme ja vapautemme merkitystä.

Ruoan asema on valinnoista keskeisimpiä. On selvää, että vuonna 2050 lähes 10 miljardia ihmistä ei voi syödä samalla tavalla kuin olemme tottuneet syömään 1970-luvulta tähän asti. Jos myönnämme, ettei maapallo voi olla kauttaaltaan vain peltoa, meidän on muutettava ruokailutottumuksiamme. Muutoin tarvitsemme yli planeettamme verran maata, jotta voisimme ruokkia karjaa, josta 10 miljardia ihmistä voisi kukin syödä vuodessa 76 kiloa lihaa ja montakymmentä kiloa juustoa.

Elintapojen vapaaehtoista muutosta vastustetaan voimakkaasti. Suuri osa vastustuksesta kohdistuu juuri keskusteluun lihansyönnin vähentämisestä. Valinta kuvataan mustavalkoiseksi joko–tai-tilanteeksi, jossa lihaa joko syödään joka päivä joka aterialla tai sitten ollaan automaattisesti pelkästään ituja ja papuja popsivia kalpeaihoisia ja työtävieroksuvia vegaani-hippi-anarkisti-kommunisti-totaalikieltäytyjä-narkomaaneja.

Yhtä lailla monet yksioikoiset vaatimukset vähentää lihansyöntiä ruokkivat tätä hyödytöntä manikealaista vastakkainasettelua. Omien valintojen vaikutusten pohtiminen ei voisi tällaisessa tulehtuneessa keskusteluilmapiirissä kohdata juurikaan hedelmättömämpää maaperää.

Itse olen syönyt koko ikäni lihaa, mutta esimerkiksi broilerin syöminen on nykyään ajatuksena vastenmielinen. Samaten kuin lihan syöminen muutenkaan joka aterialla 52 viikkoa vuodessa. Teollisesti tuotettu liha ei ole makuelämyksenä houkutteleva.

Omasta puolestani olen viimeiset kaksi vuotta syönyt lihaa suurin piirtein kerran viikossa enkä ole tuntenut mitään menettäneeni. Varsinkaan, koska silloin, kun syön lihaa, syön vain laadukasta lihaa. En suurin surminkaan työntäisi enää minkäänsortin sekundasössöä suuhuni.

Vanhakin koira voi oppia uusia temppuja keittiössä. Se edellyttää kuitenkin oman ajattelunsa kriittistä tarkastelemista. Siihen ei voi pakottaa ketään, kuten vähentämään lihansyöntiäkään. Tosiasiat kannattaa silti tunnustaa. Ellemme valitse itse, valinnat tapahtuvat tulevaisuudessa meidän puolestamme ja omaa tahtoamme vastaan markkinatilanteessa, jossa lihan ja monen muun asian hinnat karkaavat kustannusten nousun vuoksi kauas ulottumattomiimme.