Parkkihallit ovat tervetulleita Helsinkiin. Kannatan erittäin lämpimästi pysäköinnin ohjaamista kaduilta maan alle. Mutta samalla on huolehdittava autopaikkojen kokonaismäärän pitämisestä tasapainossa. Töölön hotellien alle suunniteltua 600 paikan pysäköintilaitosta käsitellään torstaina 25.11.

Kantakaupungin asukaspysäköintipaikkojen määrä on vuosien 1990 ja 2010 välillä kasvanut melkoisesti.

Vuonna 1990 paikkoja oli 14 467. Kasvua 1990-2000: 20 %.
Vuonna 2000 paikkoja oli 17 316. Kasvua 2000-2010: 16 %.
Vuonna 2010 paikkoja on 20 089. Kasvua 1990-2010: 39 %.

Satamilta vapautuvista alueista huolimatta kantakaupungissa käytössä oleva katutila ei juuri kasva, joten kyse on todella isosta asiasta. Kun rakennetaan 600 hallipaikkaa, maanpäällisten paikkojen määrää on samalla vähennettävä. Töölön parkkihallin rakentamisen yhteydessä on sovittava, että autopaikkojen kokonaismäärän on pysyttävä tasapainossa.

Kuva: otrasventanas

Onko eduskunnassa vain 63 opiskelijoiden tukalan tilanteen ymmärtävää lämminhenkistä kansanedustajaa? Ovatko loput kansanedustajat itaria ja kylmiä kiskureita, jotka haluavat kyykyttää köyhiä opiskelijoita ja kenties vain ostella itselleen kalliita kotimaisia (luksus)käsityötorkkupeittoja?

Vasemmistoliiton julkaisema Kansan Uutiset iski keskiviikkona hampaansa minun tiistaiseen kirjoitukseeni, jossa toin esiin, miksi opintotuen indeksiin sitominen kaatui eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Indeksiin sitominen olisi maksanut vain 9,4 miljoonaa euroa vuodessa, mutta koska se oli osa kokonaisuutta, jonka hinta oli yhteensä 215 miljoonaa euroa, esitys kaatui perjantaina äänin 107-63 eduskunnan täysistunnossa.

Miksi näin hyvä hanke, jota paitsi itsekin kannatan, jonka puolesta minäkin olen tehnyt opiskelijaliikkeen piirissä viisi vuotta töitä ja joka olisi vielä kaiken lisäksi maksanut vain vaivaiset 9,4 miljoonaa euroa vuodessa, sitten hävisi?

Miksi näin hyvä hanke hävisi?

Siksi, että vasemmistoliiton tekemä esitys oli puhtaasti poliittinen teatteriesitys. Sillä ei ollut todellisuudessa minkäänlaista mahdollisuutta mennä läpi eduskunnassa. Miksi ei? Juuri siksi, että Arhinmäki esitti samalla yhteensä 215 miljoonan euron lisäyksiä valtion menoihin.

Miten niin? Satojen miljoonien eurojen menonlisäykset eivät milloinkaan mene läpi eduskunnassa ilman kaikkien puolueiden yhteispeliä. Arhinmäki olisi yhtä hyvin voinut esittää opintotuen korottamista 9,4 miljardilla kuin 9,4 miljoonalla eurolla.

Menonlisäysten esittäminen on keskeinen osa opposition tehtäviä, mutta valitettavasti opposition hyvilläkään lisäyksillä ei ole kahden suuren puolueen saneluun perustuvien enemmistöhallitusten aikana todellisuudessa mahdollisuutta mennä läpi.

Miten niin ei ole mahdollista?

Täh, miten niin “ei ole mahdollista”? Siksi, että oppositiolla on hallitusta vähemmän kansanedustajia, eikä pienillä hallituspuolueilla ole yhdessä oppositionkaan kanssa tarvittavaa vipuvoimaa Suomen parlamentaarisessa järjestelmässä. Kun kahdella suurimmalla hallituspuolueella on yhteensä yli 100 paikkaa 200 kansanedustajan eduskunnassa, pienemmät hallituspuolueet eivät pysty tosiasiassa painostamaan kahta suurta hallituspuoluetta kompromisseihin, jotka olisivat sekä pienten hallituspuolueiden että opposition näkemysten mukaisia.

Mistä siis varsinaisesti on kyse? Siitä, että vasemmistoliitto käyttää siekailematta hyväkseen sitä, etteivät ihmiset valitettavasti hahmota, miten parlamentarismi käytännössä toimii. Vasemmistoliitto hyötyy siitä, että kansalaisille syntyy epätodellinen kuva politiikasta.

Miksi torkkupeittoihin sitten riittää rahaa?

Entä miksi eduskunta silti löytää hujauksessa rahat esimerkiksi uusiin torkkupeittoihin? Siksi, että asia ei ole varsinaisesti kansanedustajien, vaan eduskunnan puhemiehen (ja Suomen tulevan presidentin), Sauli Niinistön vastuulla. Karavaani kulkee ja kansa äänestää torkkupeitto-Saulin presidentiksi.

(Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 13.9.2010)

Kuva: the mad LOLscientist

HS esitteli 12. 9. SAK:n ekonomisti Ville Kopran laskelmia kunnallis- ja energiaverojen korotusten vaikutuksista palkansaajien ostovoimaan. Kopran mukaan “ostovoima painuu rajusti pakkaselle erityisesti pieni- ja keskituloisissa kaupunkilaistalouksissa” ja “keskeisimpänä syynä tähän ovat kunnallis- ja energiaverojen korotukset”.

Väitteistä ensimmäinen voi toteutua, mikäli vuokrataso jatkaa nykyistä nousuaan. Asuntojen vuokrien kehitys ei kuitenkaan selity kunnallis- ja energiaveroilla, vaan se johtuu kysynnän ja tarjonnan muutoksista asuntomarkkinoilla.

Kopran toinen väittämä ei pidä hänen omien lukujensa valossa paikkaansa. Esimerkissä käytetyn pienituloisen palkansaajan kustannustason noususta 64 prosenttia (344 euroa), eli selkeästi valtaosa, johtuu juuri edellä mainitusta vuokratason noususta. Myöskään esimerkin 60 neliön vuokra-asunto yksinasuvalla pienituloisella palkansaajalla ei anna totuudenmukaista kuvaa helsinkiläisten asumisolosuhteista. Helsingissä asuntojen keskikoko on 62,8 neliötä ja keskimääräinen asumisväljyys 34,5 neliötä per asukas.

Realistisempia lähtöoletuksia käyttäen jutusta ei tosin olisi tullut yhtä raflaavaa.

Vaikka energiakustannusten nousun merkitystä ei tule vähätellä, on syytä korostaa, että lämmön osuus Kopran luvuista on vain 20 prosenttia (110 euroa) ja sähkönkin osuus vain 7 prosenttia (39 euroa).

Olisi ollut hyvän journalistisen tavan mukaista kertoa HS:n lukijoille, että Ville Kopra on paitsi SAK:n ekonomisti myös Helsingin kaupunginhallituksen varajäsen (sd).

Hannu Oskala
Martti Tulenheimo
Helsinki

Keräsin nuorempana 1990-luvulla festarirahat Roskildessa tyhjiä oluttuoppeja maasta noukkimalla. Ehdin kerätä nelipäiväisillä festareilla parhaimmillani yhden illan aikana koko festarilipun hinnan takaisin konserttien väliajoilla – ja näin siten samalla elämäni suurimmat bändit ilmaiseksi.

Päivät kuluivat kavereiden kanssa mm. Radioheadin, Nick Caven, Supergrassin, Smashing Pumpkinsin, Flaming Lipsin, Mercury Revin ja Metallican keikoilla.

Tienasin myös matkoihin, juomiin ja ruokaan käyttämäni kruunut takaisin tuoppeja keräämällä. Yhtenä vuonna jäimme jopa voitolle, kun keräsimme tyttöystävän kanssa rahat yhteiseen pottiin.

Kuva: Stig Nygaard

Tanskalaiset suhtautuivat pohjoismaiseen tuoppeja keräävään nuorukaiseen erittäin sydämellisesti. Monet antoivat mukaan tuoppien kantoon tarkoitetun pahvikahvansa, joka oli erityisen himoittua tavaraa, sillä yhdestä pahvista sai viittä tyhjää tuoppia vastaavan rahasumman. Kaupan päälle opin paikallisilta kuolemattomia tanskankielisiä one-linereita.

Kymmenisen vuotta myöhemmin minun ei tarvinnut enää poimia tyhjiä tuoppeja mudasta, vaan minulla oli varaa rahoittaa festarini palkkatöillä ansaitsemallani rahalla.

Vuosikymmenessä myös festivaalien tunnelma oli muuttunut. Samoin Tanskan yhteiskunnallinen ilmapiiri. Tuoppien keräilystä oli tullut Slovakian romanien hommaa. Heihin ei suhtauduttu samanlaisella veljellisellä lämmöllä kuin nuoreen suomalaiseen pipopäähän.

Tanskassa näkee kaduilla, juna-asemilla ja puistoissa romanien lisäksi paljon toimettomia Grönlannin inuiteja. Usein juovuksissa. Näky on hyvin surullinen; ei vähiten sen herättämien Tanskan historiaan liittyvien ajatusten vuoksi. Tanskassa kerjääminen on kielletty lailla. Kerjäämistä se ei ole kitkenyt.

Kerjääminen voi olla hyvinkin häiritsevää, mutta rikollista? Kuten Niinistön Ville tänään kirjoittaa, ongelman ydin eivät ole romanit, vaan köyhyys. Vaikka köyhyys ei poistu kerjäämällä, ei se taatusti vähene poliisitoiminkaan. Ongelma ratkeaa vain puuttumalla sen todellisiiin syihin: Itä-Euroopan romanien ja Tanskan inuitien sietämättömän huonoon tilanteeseen.

Pyörästään kannattaa pitää hyvän huolen lisäksi huoltokirjaa. Sellaiseen listataan fillarin alkuperäinen ostohinta, maksetut huoltopalvelut, kaikki jälkikäteen hankitut osat sekä omat ylläpito- ja korjaustoimenpiteet.

Pyörän osat kuluvat käytössä, joten jokaisella pyöräilijällä on ennemmin tai myöhemmin edessään ketjujen, sisäkumien ja ulkorenkaiden vaihto. Huoltokirjaan kerätään tällaiset normaalit ylläpitoon liittyvät hankinnat kuitteineen. Myös vanteet, navat ja satula kuluvat sekä pinnat löystyvät, joten niiden huolto kirjataan ylös.

Samaten huoltokirjaan listataan jokainen pyörään lisätty osa, kuten etu- ja takavalot, hauska soittokello, irtolukko, etutarakka, pajukori jne.

Vakuutusyhtiö tuskin arvottaa pyöräilijän omaa aikaa kovinkaan korkealle, mutta esimerkiksi öljyäminen ja paikkamaalaaminen ovat ruostesuojauksen kannalta välttämättömiä toimia, joten niistäkin on hyvä pitää kirjaa.

Huoltokirjaa voi helposti pitää päiväkirjamaisesti. Sellainen on helppo laatia joko ruutuvihkoon tai excel-taulukkoon. Kuitit tulee säilyttää alkuperäisinä tai skannata ne sähköiseen muotoon. Omista huoltotoimistaan ei luonnollisestikaan saa kuitteja – siksi ne kirjataan huoltokirjaan.

Huoltokirjaa kannattaa ruveta pitämään, vaikkei olisi aiemmin sellaista tehnytkään. Ilman tositteita vakuutusyhtiö olettaa lähtökohtaisesti, ettei pyörästä ole pidetty huolta, vaan sen vakuutusarvo laskee 10-12 vuodessa nollaan, vaikka fillarin jälleenmyyntiarvo olisikin huoltamisen ansiosta tosiasiassa säilynyt parhaimmillaan lähellä alkuperäistä ostohintaa.

Keväällä pyöräkaupoissa on ruuhkaa. Suurin osa pyöräilijöistä ajoittaa fillarinsa huollon samoille viikoille. Moni ostaa silloin myös uuden konkelin.

Molempiin kuluu aikaa, rahaa ja työtä, jolle vakuutusyhtiö ei varkaan yllättäessä anna mitään arvoa, ellei omistajalla ole esittää pyöränsä hankintaan, huoltoon, ylläpitoon, korjaamiseen, paranteluun jne. käyttämistään resursseista näyttöä.

Fillarin vakuutusarvo putoaa 10-12 vuodessa lähelle nollaa, vaikka pyörän kuin pyörän jälleenmyyntiarvo ei näin dramaattisesti syöksykään. Päinvastoin, hyvin ylläpidetyn ja säännöllisesti huolletun pyörän todellinen arvo säilyy esimerkiksi autoon verrattuna erinomaisesti vuosikausia. Parhaimmillaan kymmenkin vuotta vanhan polkupyörän jälleenmyyntiarvo on 50-75 % sen alkuperäisestä hinnasta, vaikka tätä halvemmallakin käytettyjä pyöriä tietysti löytää.

Huonoista osista kasatun halpispyörän arvo ei puolestaan vastaa ostettaessakaan sen todellista arvoa. Varsinkaan köyhän ei kannata ostaa halpaa, ja varakkaammankin etu on ostaa laatupyörä, joka säilyttää arvonsa.

Oma lukunsa ovat vintagepyörät, joiden reaaliarvo jopa nousee. Esimerkiksi 1960- tai 70-luvun Jopo on käytettynä kalliimpi kuin alunperin aikanaan. Varsinaiset, osista kootut hifi-vintagepyörät maksavat yleensä aina huomattavasti enemmän kuin niiden alkuperäinen hinta on ostohetkellä ollut. Tätä vakuutusyhtiö ei huomioi usein asiakkaan edun näkökulmasta mitenkään.