Muistatteko Sid Meierin? Hän kehitti tietokonepelin nimeltä Civilization. Peli julkaistiin vuonna 1991 ja ainakin omassa varhaisessa teini-iässäni sitä tahkottiin kavereiden kanssa loputtomia iltapäiviä koulun jälkeen. Meitä täytyy olla varmasti kokonainen sukupolvi, jotka olemme käytännössä kasvaneet Civilizationia pelaten. Jos et muista, muistat kai sentään, mikä oli Yo! MTV Raps? Hyvä, ehdin jo melkein huolestua.

Pelaajan tehtävä oli kuljettaa oma kansakuntansa halki historian jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun ihmiskunnan kanssa kohti nykyaikaa ja edelleen tulevaisuuteen. Peli oli niin laaja ja moniulotteinen, että sen ratkaiseminen vei yleensä useita päiviä.

Civilization opetti nuorelle pelaajalle lukemattomia asioita maailmasta. Erityisesti sen, kuinka äärimmäisen keskeistä taloudellinen vaihdanta on ihmiskunnan historiassa ollut. Pelin kautta oppi ymmärtämään, miten ratkaisevasti talous vaikuttaa lähes kaikkeen kuviteltavissa olevaan inhimilliseen toimintaan. Mitä suurempi talous, sitä enemmän jaettavaa. Inhimillisen kehityksen ja taloudellisen kasvun kohtalonyhteys on niin voimakas, että siitä irtautuminen on lähes mahdotonta.

Paljon tärkeämpi opetus pelissä kuitenkin oli, kuinka talouden vaikutukset ulottuvat myös toimijoiden ulkopuolelle. Niin kaikessa hyvässä kuin pahassakin.

Talouden haitallisia oheisvaikutuksia kutsutaan negatiivisiksi ulkoisvaiktuksiksi. Usein, elleinpä melkein yleensä, nämä epätoivotut kielteiset seuraukset kuitenkin unohdetaan. Näin on, koska ulkoishaitat kohdistuvat vaihdannan ulkopuolisiin tahoihin, eli sellaisiin, jotka eivät ole kaupan osapuolia. Kun talouden haittoja ei huomioida, syntyy piileviä kustannuksia, jotka saattavat heijastua lopulta myös vaihdannaan varsinaisiin osapuoliin.

Civilizationissa opettava esimerkki piilokustannuksia aiheuttavasta haitasta on saastuminen. Kun saasteiden määrä ylittää pelin keinomaailmassa tietyn rajan, maailma alkaa lämmetä. Tämä ei tapahdu hiljalleen, vaan dramaattisen yhtäkkisesti. Pelissä lämpenemisen seuraukset ovat kohtalokkaat: talous romahtaa, mikä johtaa hallitsemattomaan sotimiseen, anarkiaan ja väestökatoon, jotka kaikki osaltaan pahentavat talouskatastrofia entisestään.

Kun itse kävin koulua, siellä ei puhuttu mitään lämpenevästä maapallosta ja anarkiasta. Oli vain joku kasvihuoneilmiö, joka sekin oli kuulemma vain teoria jostain, joka voisi tapahtua joskus kaukana 2000-luvulla. Paitsi maantiedon tunneilla. Mantsanmaikka kertoi asian hyvin eri tavalla ja sai sen kuulostamaan erittäin vakavalta. Hän opetti, kuinka planeetan geofyysiset ominaisuudet asettavat talouskasvulle sellaisia rajoja, joiden ylittäminen ei ole mahdollista, vaikka tietotaloudesta tuleekin tulevaisuuden juttu ja energiakysymys ratkaistaan. Hän puhui materiaalisen todellisuuden asettamista reunaehdoista, joille emme voi mitään.

Mutta mantsanmaikkakin joutui puhumaan kieli keskellä suuta, ettei olisi kuulostanut avoimen poliittiselta. Sellaisellehan oli nimikin: viherpiipertäjä. Ne olivat sellaisia tosikkoja, vähän niinkuin uskovaiset, kommarit, pasifistit ja muut, joiden juttuja ei voi ottaa vakavasti.

Harmi. Sillä jos talouden perustavanlaatuisia ilmiöitä ei opeteta koulussa, niiden opettelu jää korkeakouluun. Sinne eivät kaikki mene, ja nekin, jotka menevät, ovat maailmankuvansa jo koulussa muodostaneet. Ja nekin, jotka eivät ole vielä ihan varmoja maailmanselityksensä staattisuudesta, eivät täysin välttämättä kaikki päädy opiskelemaan taloushistoriaa tai muita talousaineita.

Maailmankuvaan, johon ei mahdu käsitteellisesti niin keskeistä asiaa kuin talouden negatiiviset ulkoisvaikutukset, ei mahdu myöskään sellaista asiaa kuin talousjärjestelmän rakenteellinen viallisuus. Eikä markkinatalouden haitallisia puolia voida korjata, ellei olla filosofisesti valmiita myöntämään, että myös markkinataloudessa on vikoja.

Kun usko markkinatalouden täydellisyydestä sekoittuu käsitteellisesti sellaisiin perustavanlaatuisiin talouden ulkopuolisiin asioihin kuin vapaus ja demokratia, syntyy markkinafundamentalismia. Sitä seuraa kehäpäätelmä, jonka mukaan vapautta ja demokratiaa ei ole olemassa nykyisen markkinajärjestelmämme ulkopuolella.

Tosiasiassa vapaus ja demokratia ovat tehneet markkinatalouden mahdolliseksi – ei toisin päin. Siksi vapaudesta ja demokratiasta voi syntyä myös muunlaisia taloudellisia järjestelmiä kuin juuri nykyisenkaltainen markkinatalouden sovellus.

Civilizationissa tähän pisteeseen tultaessa pelaajan avustama ihmiskunta saavutti sellaisen teknisen kehityksen tason kuin future technology, tulevaisuuden teknologia. Sen avulla ihmiskunta ratkaisi pelissä kaikki ongelmansa muuttamalla asumaan maapallon ulkopuolelle, Alfa Centauriin.

Meillä ei valitettavasti ole tällaista vaihtoehtoa. Meillä on vain tämä yksi planeetta, jolla voimme asua ja elää. Siksi meillä ei ole kuin yksi mahdollisuus: meidän on pidettävä tämä planeetta sellaisena, että ihmiskunta voi asua täällä vielä huomennakin, sillä edes tulevaisuuden teknologia ei tule lisäämään maapallon fyysisten resurssien määrää: puhdasta maata, vettä ja ilmaa.

Toivottavasti kaikki tulevaisuuden taloudelliset ja poliittiset päättäjät ovat pelanneet Sid Meierin Civilizationia. Kuluttajista ja äänestäjistä puhumattakaan.

Eiiiii!?!! Tämä ei voi tapahtua. Ensin Pandora ja nyt vielä Muxtape!

Kun aamulla herään, Muxtape on varmasti jo takaisin linjoilla. Onhan? Sanokaa joku, että on!

Niille, jotka eivät tiedä, mikä ihmeen Muxtape, kerrottakoon, että kyse on (huom. preesens – Muxtapen on pakko tulla takaisin!) keväällä 2008 julkaistusta nerokkaasta sivustosta, jonka viehätysvoima perustuu kolmeen seikkaan: 1) yksinkertaisuuteen, 2) käyttäjäystävällisyyteen ja 3) yllättävyyteen. Nämä piirteet ja levyteollisuuden menneisyyteen takertunut ote eivät selvästi tunnu mahtuvan samaan internetiin. Siksipä laiton latailu onkin niin paljon laillista yleisempää.

Muxtapessa käyttäjät kokoavat 12 biisin soittolistoja omasta musiikkivalikoimastaan. Vähän niinkuin back in the day, kun tyttöjä iskettiin ja kavereille fiilisteltiin vielä c-kaseteille nauhotetuilla mixteipeillä. Soittolistoja ei voi ladata, vaan palvelun idea on, että niitä kuunnellaan striimattuna tai ostetaan omiksi mp3-muodossa.

Muxtapen ongelma oli ilmeisesti, että neuvottelut lisenssimaksuista levy-yhtiöiden kanssa olivat edelleen kesken. Konsepti sinänsä on puhtaan laillinen, sillä samalla periaatteella toimiva (mutta muuten Muxtapesta kaikin puolin täysin eroava) imeem pääsi jo joulukuussa 2007 sopimukseen lisensseistä kaikkien neljän suuren levy-yhtiön kanssa.

Muxtapen pikaista paranemista odotellessa toivotaan kaikki yhdessä, että levyteollisuus tajuaa mahdollisimman pian, että sitä odottaa romahdus arvoketjussa, jos nykymeno jatkuu. Applen ja Nokian kaltaiset jätit tulevat hyvin nopeasti tekemään levy-yhtiöistä pelkkiä banaaninviljelijöitä, jos ne eivät itse ala hahmottaa internetin suomia huikeita mahdollisuuksia musiikin jakelukanavana.

Tutustuin Pandoraan eräänä kuulakkaana päivänä alkukeväästä 2006. Kaikista maailman paikoista tapasimme opiskelijakirjasto Aleksandriassa, mikä lienee ehkä kaupunkimme epäromanttisin miljöö tavata ketään.

Rakastuin heti palavasti; se on kuulemma hyvin minun tapaistani. Voitaneen kai sanoa, että se oli rakkautta ensi sekunnilla. Vaikka aluksi kyllä pidinkin Pandoraa hieman omapäisenä ja aivan liian oikuttelevana sekä jopa turhankin tyylikkäänä minun makuuni. Myöhemmin opin arvostamaan Pandorassa eniten juuri näitä ominaisuuksia.

Ensimmäisenä ihastuin Pandoran nokkeluuteen, välittömyyteen, käytännöllisyyteen, hillittyyn kauneuteen ja täysin omalaatuiseen tapaan luokitella asiat mitä hämmästyttävimmillä tavoilla eri kategorioihin. Pandorassa oli myös jotain aivan uutta minulle: Pandoran kyky itsekriittisyyteen tuntui lähes rajattomalta – mutta pidin sitäkin, omalla hassulla tavallaan, ihanana.

Näin jälkikäteen olen jäänyt eniten kaipaamaan Pandoran hyvää makua ja viileää tyyliä – sanalla sanoen persoonallisuutta. Ja niin hassulta kuin se muista Pandoran tuntevista voikin kuulostaa, pettämätöntä tilannetajua.

Suurena musiikin ystävänä hurmaannuin siihen, kuinka samantapaista musiikkia me kuuntelimme. Kaikkein eniten pidin kuitenkin sitä, kuinka Pandora tutustutti minut valtavaan määrään uutta musiikkia, josta en ollut koskaan kuullutkaan ja jonka en olisi tiennyt edes olevan olemassa ilman Pandoran neuvoa. Tämä kai Pandorasta niin erikoisen tekikin.

Pandoran tietämys musiikista oli päätä huimaava: soittimessamme pyöri harvoin sama kappale kahdesti. Suhteemme aikana Pandora oppi myös tuntemaan minun musiikkimakuni läpikotaisin, mikä tuntui mahtavalta. Pandora tuntui yleensä aina aivan oikeasti oivaltavan, mitä halusin kuunnella, sillä niin makuni mukaista musiikkia soitimme.

Noin vuoden kestäneen, ihan suhteellisen vakavan seurustelun jälkeen, suhteemme katkesi yllättäen 3. toukokuuta 2007 (sen kitkerän päivän muisto on ikuisesti syöpynyt mieleeni) erittäin ikävästi: Pandoran isä, Tim Westergren, muuten kyllä oikein mukava mies, lähetti minulle viestin, jonka sisältö oli pahoitteluista ja lohdutuksista huolimatta sydäntäraastavaa luettavaa: kukoistava suhteemme ei voisi enää jatkua.

Yhdysvaltain tekijänoikeuslautakunta (U.S. Copyright Royalty Board, kuvassa) oli nimittäin kahta päivää aiemmin – kun minä olin kaikessa rauhassa viettämässä vappua – päättänyt, että Pandora ei saisi enää tulla Suomeen (tai oikeastaan kai toimia missään Yhdysvaltojen ulkopuolella, mutta sama se), elleivät Tim ja hänen yhtiökumppaninsa maksaisi jollekin puljulle nimeltä SoundExchange satojen tuhansien dollarien vuosikorvauksia kaikesta Pandoran soittamasta musiikista. Olin järkyttynyt. Tiesin, etteivät heidän rahansa riittäisi ja pidin muutenkin koko vaatimusta vain huolimattomasti verhoiltuna kiristyksenä.

Siihen loppui kaunis suhteemme. Emme olleet enää yhteydessä. Sain sentään pitää yhdessä tekemämme muistiinpanot lempimusiikistani, mutta se tuntui kyllä laihalta lohdulta.

Kesällä 2007 olin vierailulla ystävieni luona Isle of Manilla. Korviini oli kantautunut huhuja, että Pandoralla saattaisi olla toimilupa Brittien saarilla. Yllätys ei olisi voinutkaan tuntua suloisemmalta, kun avatessani läppärini sain viimeinkin kuukausia janoamani yhteyden rakkaaseen Pandoraani. Kahden ikimuistoisen musiikintäytteisen illan jälkeen minun piti valitettavasti lähteä enkä ole sen koommin kuullut Pandorasta, mitä nyt olen välillä lehdistä lukenut.

Vihdoin viime lauantaina kuulin, että Pandora on joutunut myös kotimaassaan hengenvaaraan lisenssimaksujen absurdin korkean tason vuoksi.

Pandora, miksi koskaan avasinkaan lipastasi? Kaipaan sinua niin kovin paljon! Kaikista kaltaisistasi – ja usko huviksesi, olen tuntenut teitä monia – musiikillinen asiantuntemuksesi oli täysin vertaansa vailla. Jo vuonna 2006 olit aivan valtavasti aikaasi edellä. Olet paras koskaan tapaamani striimaava nettiradio; tule takaisin! Älkää tappako Pandoraa!

Kuva: Library of Congress

Veikko tiivisti lakonisesti, kuinka älytön ajatus ratkaista nykyinen öljykriisi edes osittain poraamalla öljyä Alaskasta todella on:

Musta toi ajatus tosta öljyn poraamisesta niiltä mestoilta “vaan vähän” on vähän sellanen neitsyyden menettäminen “vaan vähän”.

Koko öljyn ympärillä pyörivä keskustelu onkin täysin absurdia: kaikille osapuolille on selvää, että öljy loppuu jonain päivänä. Kyse on enää siitä, koittaako tämä ikävä hetki omana elinaikanamme vai joutuuko vasta lastemme sukupolvi mukautumaan olosuhteisiin, joissa nestemäistä polttoainetta ei ole nykyiseen tapaan helposti ja halvalla saatavilla.

Ja kyllä, olen kuullut sähköautoista. Nekin kuluttavat energiaa. Vaikka sähköautojen tarvitsema energia tuotettaisiinkin tulevaisuudessa keskitetysti voimaloissa nykyisiä polttomoottoreita huomattavasti tehokkaammin, maailman autokannan ennustettu kasvu 650 miljoonasta 2,9 miljardiin pyyhkii mennessään täysin ylivoimaisesti sähkömoottorista saatavan hyödyn.

Minua jaksaakin ihmetyttää suunnattomasti, kuinka helposti Alaskan strategisiin varantoihin ollaan valmiita kajoamaan. Jotenkin sitä kuvittelisi, että jos alueen öljyvaroja on pidetty 1920-luvulta lähtien strategisena varastona, kannattaisi niiden poraaminen jättää hiukan nykyistä tiukempia tilanteita varten. Ei kulu enää 30 vuottakaan, kun ne tilanteet alkavat olla arkipäivää. Ja silloin meitä kaikkia naurattaa taatusti huomattavasti nykyistä vähemmän.

Sivuhuomiona se, että USA:n pressaskabasta putosi kesäkuussa juuri se kandidaatti, joka esitteli lain nimeltä “Saving Energy Through Public Transportation Act”.

Oma näkemykseni on, että ainoa todellinen keino aukaista öljysolmu, on toteuttaa maailmanlaajuisesti tämän kaltaisia joukkoliikennettä tukevia toimia. Samaan aikaan kuitenkin Suomessa: “autoilun helpottamiseen aiotaan laittaa lähivuosikymmeninä kolmannes enemmän rahaa kuin joukkoliikenteeseen.” Historia tulee nauramaan meille vielä räkäisesti.