Helsingin apulaiskaupunginjohtajan valinta on aiheuttanut jälleen kerran porua.

Toran syy on, että Helsingin kolmanneksi suurimmalla puolueella demareilla säilyy vuoteen 2019 asti poliittinen johtotehtävä, jonka puolue sai vuoden 2004 kunnallisvaalien tuloksen perusteella, mutta joka vuoden 2008 kunnallisvaalien tuloksen perusteella kuuluu kaupungin nykyiselle toiseksi suurimmalle puolueelle, vihreille.

Helsingin apulaiskaupunginjohtajat ovat epäpoliittisia “virkamiehiä” tasan ja ainostaan pelkän näön vuoksi. Siksi herrojen “virantäytöiksi” show-meikatuista esityksistä seuraa kerta toisensa jälkeen pelkkää pahaa vertaa.

Heti kun Helsingissä siirrytään Tukholman malliin ja valtuustokausien mittaisiin avoimesti poliittisten apulaiskaupunginjohtajien tehtäviin, tämä mäkätys loppuu.

Siten poliittinen valta jakautuu Helsingissä nykyistä tasaisemmin myös kokoomusta, vihreitä ja demareita pienemmille puolueille.

Kun kaupunkilaiset päättävät, montako paikkaa kullekin puolueelle tulee, vaalitulosta kunnioitetaan - vaikka tekeekin valtuutetuille itselleen kipeää luopua osasta vaikutusvaltaansa.

Eli Timo Riitamaan otsikon muotoilua mukaillen: Tukholman malliin pormestari kehiin ja muiden poliittisten pomojen kaudet vaalikauden mittaisiksi.

Viimeisten viiden vuoden aikana pyöräilyn turvallisuus on parantunut Suomessa huomattavasti. Kun vielä 1990-luvulla liikenteessä kuoli yli 70 pyöräilijää vuodessa, niin viime vuosina enää 20.

Samalla kuitenkin yhä suurempi osa kuolemaan johtavista pyöräonnettomuuksista kohdistuu kahteen muita heikommassa asemassa olevaan ryhmään: lapsiin ja vanhuksiin.

Yli puolet pyöräilijöiden liikennekuolemista tapahtuu yli 65-vuotiaille. Vastaavasti 4-8 % onnettomuuksien uhreista on iältään 10-14. Muutoin onnettomuudet jakautuvat melko tasaisesti.

Kaikista pyöräilijöistä nämä kaksi ikäryhmää hyötyisivät eniten siitä, että liikenneturvallisuustyön ammattilaiset alkaisivat kiinnittää juuri heihin (65+ ja 10-14 -ikäisiin) huomiota erityisryhminä.

Ryhminä he tarvitsevat eniten sellaista huomiota, joka nyt valuu hukkaan, kun pyöräilijöitä iästä riippumatta pidetään yhtenä isona massana.

Tärkeintä olisi, että Liikenneturva ottaisi nämä kaksi ikäryhmää huomioon erityisryhminä, jotka tarvitsevat muita enemmän suojaa liikenteessä. Pyöräilijöiden liikenneturvallisuuden kannalta ongelmallisinta on, että kaikkia pyöräilijöitä varten on vain yksi sapluuna.

Kun kaikilla pyöräilijöillä nähdään olevan yhdenmukaiset tarpeet ja samanlaiset liikennetaidot, nämä kaksi muita heikommassa asemassa olevaa ryhmää jäävät vaille sitä erityishuomiota, jota he tarvitsisivat. Positiivinen diskriminaatio pelastaisi liikenteessä vuosittain arviolta kymmenen pyöräilijän hengen.

Käytännössä tämä tarkoittaa hyvin kohdennettuja kampanjoita, liikennetaitojen vahvistamista sekä mahdollisesti pieniä tarkistuksia tielainsäädäntöön. Kaikille tasaisesti suunnatut toimenpiteet menevät tällä saralla ohi maalin.

Liikenneturva, teidän on aika toimia.

Kestääkö Suomessa edelleen vuonna 2012 päivänvaloa, että poliittisten nuorisojärjestöjen julkiset tuet jaetaan, kuten eläisimme vuotta 1972?

Kestääkö edelleen päivänvaloa, että poliittiset järjestöt saavat moninkertaista tukea siitä hyvästä, että ne ovat jakautuneet kolmeksi näön vuoksi toisistaan erillisiksi lapsi-, nuoriso- ja opiskelijajärjestöiksi?

Kyllä kestää. Niin on aina tehty. Näin on maan tapa. Niin lakikin sanoo. Kuten Aleksi Laine on kirjoittanut, kyse on siitä, että järjestöt, joilla on paljon rahoitusta saavat paljon rahoitusta. Kyse on lakiin kirjatusta tukiautomaatista, jolla pidetään yllä vanhojen puolueiden valtaa.

Mutta vastaako suomalaisten käsitystä oikeudenmukaisuudesta yhä ihan aikuisten oikeasti se, että kolme puoluetta (keskusta, kokoomus ja SDP) edelleenkin kähmivät omien nuorisojärjestöjensä tukemiseen 3/4 kaikkien poliittisten nuorisojärjestöjen tukeen tarkoitetuista julkisista varoista?

En usko, että menettely vastaa kenenkään käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Asiaa yritetään kyllä selittää erilaisilla syillä parhain päin, mutta kyse on oikeasti piilopuoluetuesta vanhoille puolueille. Ei ihme, että Suomi ei muutu, kun vanhaa valtaa ylläpitävät rakenteet on kirjoitettu lakeihin sisälle ja toiminnan tukea perustellaan toiminnalla itsellään.

Toivottavasti eduskunnasta löytyy kansanedustajia, joilla on selkärankaa muuttaa lakeja, jotka eivät ole millään tavalla katsottuna oikeudenmukaisia. Yksi niistä on tämä piilotetun puoluetuen muoto.

Kyse ei ole siitä, etteikö poliittisia nuorisojärjestöjä pitäisi tukea. Kyse on siitä, että jaettaessa julkisia varoja poliittiseen toimintaan, on noudatettava oikeudenmukaisuutta.

Miksi juuri suomalainen peliteollisuus on menestynyt niin hyvin? Yksi syy on varsin ilmeinen: C64-sukupolven lapsuus kului kopioitujen pelien parissa. Entä mikä mahtoikaan olla vanhempiemme saaman korkeatasoisen ilmaisen julkisen koulutuksen vaikutus?

Pelinrakentajat-dokkari kertoo suomalaisen C64-sukupolven kasvusta bisnesikään, mutta sitä ei voi katsoa Suomen ulkopuolella, koska valtion rajat tulevat vastaan. Tämä on kosmista huumoria, kun huomioi juuri sen, että kannattavan pelibisneksen tekemiseen tarvittava pohja rakennettiin pelaamalla 20 vuotta kopioituja tietokonepelejä!

En voi hyväksyä tekijänoikeuksien loukkaamista, mutta yhtä vähän voin hyväksyä status quota, jonka vuoksi julkisen palvelun toiminta ajetaan netissä pelkästään markkinatoiminnaksi - ja palvelujen käyttörajoitusten ohittamisen kiertoteitä osaavien niginatiivien fringe-toiminnaksi.

Voin esimerkiksi lainata laillisesti digikirjan suomalaisesta kirjastosta Belgiassa, mutta en katsoa YLE:n itse tuottamaa dokumenttia netissä.

Eri maiden tekijänoikeusjärjestelmät ovat käsittämätön tilkkutäkki ja sillisalaatti, ja niiden jonkinsortin EU-tasoinen harmonisointi on välttämätön. Onneksi pelinrakentajat eivät itse rajoittaneet toimintaansa vain Suomeen.

Suomessa asuvat, suosittelen: areena.yle.fi

Olipa kerran 87 000 suomalaista. He panivat itsensä täysillä peliin, ja heidän luovan hulluutensa ansiosta Pekka Haavistosta tuli presidentti. Tämä voi olla totta Runebergin päivänä 5. helmikuuta.

On myös toinen kertomisen arvoinen tarina, joka on totta jo tänään, 26. tammikuuta: noin 7100 ihmistä on 60 tunnin aikana lahjoittanut Haaviston kampanjaan 250 000 euroa. Yksittäiset pienlahjoitukset muodostavat yhteen kerättynä aivan valtavan summan.

Sillä rahalla näytetään nyt televisiossa lyhyitä mainospätkiä, joita myös Haaviston kannattajat ovat olleet tekemässä.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se yhteishenki, johon Haaviston kampanja on osoittanut suomalaisten kykenevän. Sitä ei voi millään rahalla ostaa. Ja sen vuoksi ilmaiseksi lahjoitettu luova hulluus on sata kertaa arvokkaampaa kuin 100 000 euroa.

Ja mikseipä melko lailla yhtä tärkeää olisi sekin yhteishenki, jota toiselle sijalle jääneen ehdokkaan, Sauli Niinistön, puolesta kampanjoineet osoittivat. Sillä hänenkin innoittaminaan monet tuhannet ihmiset ahkerasti, mutta hieman virallisemmin ja suuremmilla rahoilla, kampanjoivat.

Siispä eläköön luova hulluus, presidentti Pekka Haavisto ja kaikkien muidenkin ehdokkaiden vaalikampanjoihin osallistuneet!

Halukkaat voivat lahjoittaa sopivaksi katsomansa pienen summan osoitteessa haavisto2012.fi/lahjoita. Sitäkin arvokkaampaa on kertoa kahdelle tai kolmelle tuttavalleen äänestävänsä Haavistoa. Kaikkein tärkeintä on äänestää.

Vitonen, kymppi tai vaikka tonni - pienten lahjoitusten purosta on nyt syntymässä aivan valtava koski. Tehdään Haavistosta presidentti eikä sen vähempää! Alla olevista linkeistä lisätietoa.

facebook.com/ihmeidentekijat

haavisto2012.fi/lahjoita

Kantakaupungissa asukkailla on niin vähän autoja, että kadunvarret riittävät pysäköintiin. Kinastelu kalliista hallipaikoista on turhaa.

Onko Helsingissä vaje käyttäjille käytännössä ilmaisista autopaikoista, jolta kaupunkilaiset pitäisi “pelastaa” rakentamalla pysäköintipaikkoja yhteisvastuullisesti?

Kaupunkisuunnitteluviraston mukaan Helsingissä esiintyy tällaista vajetta. Lääkkeeksi virasto tarjoaa velvoitetta rakentaa lisää autopaikkoja kaikkien asukkaiden kustannuksella.

Ongelma kuitenkin on, että pelkästään kantakaupunkiin normi pakottaisi rakentamaan huomattavasti enemmän autopaikkoja kuin asukkailla on autoja. Tämä ohjaa väärään suuntaan: hankkimaan lisää autoja. Lisäksi yhteisvastuu on todella kallis tapa maksaa pysäköintikuluja.

Mutta ilmeisesti Helsingissä ei olekaan vajetta autopaikoista, vaan autoista. Kantakaupungissa 60–70 prosentilla ja koko kaupungissa yli puolella asukkaista ei ole autoa.

Keskeinen syy asumisen kalleuteen Helsingissä on juuri autopaikkojen kulujen kollektivisointi. Asukkaille autopaikan rakennuskuluja kertyy 172 euroa kuussa per naama – eli vuodessa keskipalkkaisen henkilön kuukauden nettotulojen verran.

Muualla Helsingissä voi tietty olla toisin, mutta kantakaupungissa ei ole puutetta autoista, vaan asunnoista. Päin vastoin, autoja on melkolailla riittävästi, mutta asuntoja on liian vähän. Ja mitä tiiviimmäksi kantakaupunkia rakennetaan, sitä vähemmän sinne mahtuu autoja suhteessa nykyhetkeen.

Niinpä ei ole järkeä velvoittaa rakentamaan 10–20 prosenttiyksikköä enemmän autopaikkoja kuin autojakaan on. Aivan erityisen huono ratkaisu on maksattaa rakennuskustannukset kollektiivisesti kaikilla asukkailla, kun suurin osa heistä ei tarvitse autopaikkaa.

Mutta jos esimerkiksi nykyistä kantakaupunkia vastaava 30 % autoistumisaste eli 0,3ap/asunto hyväksyttäisiin, niin asia olisi paljon helpompi. Se tarkottaisi 1ap/3,3 asuntoa, eli 1ap/250 asunneliötä, eli noin 1ap/280k-m2. Eli kaksi kertaa vähemmän kuin nyt ehdotetuissa normeissa.

Nykyisillä 4–5 asuinkerroksisilla kapeilla taloilla 7 metriä kadunvartta kohti on kerrosalaa suuruusluokkaa 300k-m2 (7m*10m*4,5 kerrosta*90%=285), eli tähän vaihtoehtoon pääsisi tavallisella kadunvarsipaikoituksella.

Rahaakin säästyisi. Pelkästään Jätkäsaaressa puolisen miljardia. Uusilta asukkailta säästyisi joka vuosi yhden kuukauden palkka johonkin muuhun.