Miksi juuri suomalainen peliteollisuus on menestynyt niin hyvin? Yksi syy on varsin ilmeinen: C64-sukupolven lapsuus kului kopioitujen pelien parissa. Entä mikä mahtoikaan olla vanhempiemme saaman korkeatasoisen ilmaisen julkisen koulutuksen vaikutus?

Pelinrakentajat-dokkari kertoo suomalaisen C64-sukupolven kasvusta bisnesikään, mutta sitä ei voi katsoa Suomen ulkopuolella, koska valtion rajat tulevat vastaan. Tämä on kosmista huumoria, kun huomioi juuri sen, että kannattavan pelibisneksen tekemiseen tarvittava pohja rakennettiin pelaamalla 20 vuotta kopioituja tietokonepelejä!

En voi hyväksyä tekijänoikeuksien loukkaamista, mutta yhtä vähän voin hyväksyä status quota, jonka vuoksi julkisen palvelun toiminta ajetaan netissä pelkästään markkinatoiminnaksi - ja palvelujen käyttörajoitusten ohittamisen kiertoteitä osaavien niginatiivien fringe-toiminnaksi.

Voin esimerkiksi lainata laillisesti digikirjan suomalaisesta kirjastosta Belgiassa, mutta en katsoa YLE:n itse tuottamaa dokumenttia netissä.

Eri maiden tekijänoikeusjärjestelmät ovat käsittämätön tilkkutäkki ja sillisalaatti, ja niiden jonkinsortin EU-tasoinen harmonisointi on välttämätön. Onneksi pelinrakentajat eivät itse rajoittaneet toimintaansa vain Suomeen.

Suomessa asuvat, suosittelen: areena.yle.fi

Olipa kerran 87 000 suomalaista. He panivat itsensä täysillä peliin, ja heidän luovan hulluutensa ansiosta Pekka Haavistosta tuli presidentti. Tämä voi olla totta Runebergin päivänä 5. helmikuuta.

On myös toinen kertomisen arvoinen tarina, joka on totta jo tänään, 26. tammikuuta: noin 7100 ihmistä on 60 tunnin aikana lahjoittanut Haaviston kampanjaan 250 000 euroa. Yksittäiset pienlahjoitukset muodostavat yhteen kerättynä aivan valtavan summan.

Sillä rahalla näytetään nyt televisiossa lyhyitä mainospätkiä, joita myös Haaviston kannattajat ovat olleet tekemässä.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se yhteishenki, johon Haaviston kampanja on osoittanut suomalaisten kykenevän. Sitä ei voi millään rahalla ostaa. Ja sen vuoksi ilmaiseksi lahjoitettu luova hulluus on sata kertaa arvokkaampaa kuin 100 000 euroa.

Ja mikseipä melko lailla yhtä tärkeää olisi sekin yhteishenki, jota toiselle sijalle jääneen ehdokkaan, Sauli Niinistön, puolesta kampanjoineet osoittivat. Sillä hänenkin innoittaminaan monet tuhannet ihmiset ahkerasti, mutta hieman virallisemmin ja suuremmilla rahoilla, kampanjoivat.

Siispä eläköön luova hulluus, presidentti Pekka Haavisto ja kaikkien muidenkin ehdokkaiden vaalikampanjoihin osallistuneet!

Halukkaat voivat lahjoittaa sopivaksi katsomansa pienen summan osoitteessa haavisto2012.fi/lahjoita. Sitäkin arvokkaampaa on kertoa kahdelle tai kolmelle tuttavalleen äänestävänsä Haavistoa. Kaikkein tärkeintä on äänestää.

Vitonen, kymppi tai vaikka tonni - pienten lahjoitusten purosta on nyt syntymässä aivan valtava koski. Tehdään Haavistosta presidentti eikä sen vähempää! Alla olevista linkeistä lisätietoa.

facebook.com/ihmeidentekijat

haavisto2012.fi/lahjoita

Kantakaupungissa asukkailla on niin vähän autoja, että kadunvarret riittävät pysäköintiin. Kinastelu kalliista hallipaikoista on turhaa.

Onko Helsingissä vaje käyttäjille käytännössä ilmaisista autopaikoista, jolta kaupunkilaiset pitäisi “pelastaa” rakentamalla pysäköintipaikkoja yhteisvastuullisesti?

Kaupunkisuunnitteluviraston mukaan Helsingissä esiintyy tällaista vajetta. Lääkkeeksi virasto tarjoaa velvoitetta rakentaa lisää autopaikkoja kaikkien asukkaiden kustannuksella.

Ongelma kuitenkin on, että pelkästään kantakaupunkiin normi pakottaisi rakentamaan huomattavasti enemmän autopaikkoja kuin asukkailla on autoja. Tämä ohjaa väärään suuntaan: hankkimaan lisää autoja. Lisäksi yhteisvastuu on todella kallis tapa maksaa pysäköintikuluja.

Mutta ilmeisesti Helsingissä ei olekaan vajetta autopaikoista, vaan autoista. Kantakaupungissa 60–70 prosentilla ja koko kaupungissa yli puolella asukkaista ei ole autoa.

Keskeinen syy asumisen kalleuteen Helsingissä on juuri autopaikkojen kulujen kollektivisointi. Asukkaille autopaikan rakennuskuluja kertyy 172 euroa kuussa per naama – eli vuodessa keskipalkkaisen henkilön kuukauden nettotulojen verran.

Muualla Helsingissä voi tietty olla toisin, mutta kantakaupungissa ei ole puutetta autoista, vaan asunnoista. Päin vastoin, autoja on melkolailla riittävästi, mutta asuntoja on liian vähän. Ja mitä tiiviimmäksi kantakaupunkia rakennetaan, sitä vähemmän sinne mahtuu autoja suhteessa nykyhetkeen.

Niinpä ei ole järkeä velvoittaa rakentamaan 10–20 prosenttiyksikköä enemmän autopaikkoja kuin autojakaan on. Aivan erityisen huono ratkaisu on maksattaa rakennuskustannukset kollektiivisesti kaikilla asukkailla, kun suurin osa heistä ei tarvitse autopaikkaa.

Mutta jos esimerkiksi nykyistä kantakaupunkia vastaava 30 % autoistumisaste eli 0,3ap/asunto hyväksyttäisiin, niin asia olisi paljon helpompi. Se tarkottaisi 1ap/3,3 asuntoa, eli 1ap/250 asunneliötä, eli noin 1ap/280k-m2. Eli kaksi kertaa vähemmän kuin nyt ehdotetuissa normeissa.

Nykyisillä 4–5 asuinkerroksisilla kapeilla taloilla 7 metriä kadunvartta kohti on kerrosalaa suuruusluokkaa 300k-m2 (7m*10m*4,5 kerrosta*90%=285), eli tähän vaihtoehtoon pääsisi tavallisella kadunvarsipaikoituksella.

Rahaakin säästyisi. Pelkästään Jätkäsaaressa puolisen miljardia. Uusilta asukkailta säästyisi joka vuosi yhden kuukauden palkka johonkin muuhun.

Eurooppa-politiikassa olisi nyt vihreiden mentävä aukko linjanvedon suhteen. Kuten Pekka Sauri taannoin viisaasti totesi, “poliittisen puheen keskeinen ongelma on päämäärien hautautuminen välineiden alle.”

Suomen Eurooppa-politiikan määränpää ei ole vain hautautunut, vaan se vaikuttaa kadonneen kokonaan. Brysselistä käsin minusta näyttää siltä, että Helsingin Sanomien tämänpäiväisen pääkirjoituksen otsikkoa mukaillen Suomi muuttui neuvottelijasta neuvottomaksi.

On päässyt syntymään harha, että riippuisi meistä, miten Eurooppa makaa. Suomesta on tullut saari. Samanlainen tilanne on nyt Iso-Britanniassa, mutta Eurooppa ei ole riippuvainen edes niin suuresta saarimaasta; Suomesta vielä vähemmän.

Päämäärän kirkastamista tarvitaan nyt enemmän kuin edes euron luomisen aikoina. Vaan missä ovat ne Habermansinsa lukeneet suomalaiset poliitikot, jotka ottaisivat tämän linjanvetämisen hoitaakseen?

“Suomessa vuonna 2009 kuolleista pyöräilijöistä kahdeksan kymmenestä ajoi ilman kypärää”, valistaa YLE. Se, mikä jäi kertomatta on kuitenkin tämä: pyöräily on erittäin turvallinen liikennemuoto. Vuonna 2009 Suomessa kuoli 20 ihmistä pyöräonnettomuuksissa.

Pyöräilyn turvallisuus on parantunut merkittävästi jo 20 vuotta peräkkäin. 2011 voi jäädä historiaan ensimmäisenä vuotena sataan vuoteen, kun Suomessa kuolee alle 15 pyöräilijää. Vielä 1990-luvun puoliväliin asti Suomessa kuoli joka ikinen vuosi yli 70 pyöräilijää.

Tilanne oli synkkä kymmeniä vuosia. Se on kuitenkin parantunut niin merkittävästi, että on tällainen uutisointi on todella harmillista. Se ohjaa liikenneturvallisuuden parissa työskentelevien ihmisten rajallisia aikaresursseja täysin väärään suuntaan.

Miksi toistaa papukaijana, että kypärät sitä ja kypärät tätä?

Pyöräkypärät eivät ole taikakypäriä. Ne eivät estä onnettomuuksia tapahtumasta. Kypärä on pyöräilyssä lain mukaan välttämätön turvallisuusväline, joka vähentää onnettomuuksien seurauksia niiden tapahtuessa. Kypärän käyttö ei kuitenkaan vähennä onnettomuuksia, vaan siihen tarvitaan konkreettisia keinoja.

Pyöräilijöiden liikenneturvallisuus ei parane puhumalla kypäristä. On keskityttävä siihen, mikä onnettomuuksia aiheuttaa. Suurin osa liikenneonnettomuuksista tapahtuu risteyksissä. Suurin osa pyöräilijöiden kuolemista tapahtuu taajamien ulkopuolella. Lisäksi Suomessa yli puolet kuolemaan johtaneista pyöräonnettomuuksista kohdistuu yli 65-vuotiaisiin.

Erityisen turhauttavaa on, että toimittajat päästävät Liikenneturvan niin helpolla. Eivätkö Liikenneturvan edustajat muka oikeasti tiedä, että liikenneonnettomuuksien ehkäisyssä tärkeintä on keskittyä onnettomuuksia aiheuttavien tekijöiden muuttamiseen eikä niiden seurauksiin?

Totta kai jokainen liikenteessä mukana oleva pyöräilijä on vastuussa omasta käyttäytymisestään, mutta yrittämällä muuttaa pelkästään onnettomuuksien uhrien käyttäytymistä saadaan aikaiseksi vain uhrien paheksuntaa.

Todellisia tuloksia pyöräilijoiden liikenneturvallisuuden ratkaisevaksi parantamiseksi saadaan aikaiseksi ainoastaan siten, että Liikenneturva lopettaa väittämästä pyöräkypärien olevan taikakypäriä ja ryhtyy tekemään yhteistyötä pyöräilijöiden kanssa heidän liikenneturvallisuutensa parantamiseksi.

Samasta aiheesta:
Ovatko kypärät sittenkään paras keino parantaa pyöräilyn turvallisuutta?
Pyöräilyn vaaroja ei pidä liioitella
Pyöräily on erittäin turvallinen liikennemuoto
Pyöräilystä yhä turvallisempaa

On jälleen se aika vuodesta, kun talvi pääsee “yllättämään”. On siis syytä nostaa taas esiin niinkin seksikäs aihe kuin kadunylityspaikkojen talvikunnossapito. Helsingin keskustan suojatiet ovat nykyään talvisin erittäin vaarallisessa kunnossa.

Pahin vaara paikallistuu yleensä kohteisiin, joissa HKL vastaa raitiokiskojen talvikunnossapidosta ja jalkakäytävien talvihoitovastuut ovat “jonkun” toisen toimijan harteilla. Yleensä siis on jäänyt määrittelemättä tarkasti, kenen vastuulla suojateiden, keskikorokkeiden sekä ajoradan ja jalkakäytävän saranakohtien talvihoitaminen ovat.

Esimerkiksi Mannerhiemintiellä Kiasman ja Pikkuparlamentin välistä suojatietä (kymmeniä tuhansia ylityksiä vuorokaudessa) ei hoidettu viime talvena juuri lainkaan, vaikka jalkakäytävä, ajorata, kiskot ja kaikki muut paikat hoidettiin lähes joka päivä tip top kuntoon. Tilanne oli pitkälti sama Sokoksen ja Lasipalatsin välissä, joka on Suomen vilkkaimmin ylitettyjä suojateitä.

Tärkeintä on suorittaa hoito heti ensilumen satamisesta lähtien niin, että lumen ei anneta pakkautua teräsjääksi missään vaiheessa talvea. Muuten teräsjää seisoo paikallaan vappuun saakka ja paksuutta tulee joka päivä lisää. Mainitussa Kiasman ja Pikkuparlamentin välisessä kohdassa oli suojatien alku- ja loppupäissä helmi-maaliskuussa 2011 noin 8 cm paksuudelta jäätä, kun ajorata puolestaan oli sulana.

Käytännössä ylimääräinen 8 cm teräsjäinen kynnys tekee ajoradalta jalkakäytävälle ponnistamisen hengenvaaralliseksi muillekin kuin liikuntakykynsä osittain tai kokonaan menettäneille, mutta varsinkin heille. Keskisaarekkeet suojateiden välissä tuntuvat valitettavasti olevan täysin ei kenenkään vastuulla.

Jalankulkija joutuu ylittämään tällaisen kynnyksen ensin laskeutuessaan jalkakäytävältä ajoradalle, sitten noustessaan keskikorokkeelle, laskeutuessaan uudelleen ajoradalle ja vielä neljännen kerran noustessaan takaisin jalkakäytävlle. Raitiokiskojen kohdalla koko katu on pelkkää miinakenttää.

Käy todella sääliksi (ja kiukuksi) katsoa, kun ihmisten jalan liikkumista rajoitetaan vain siksi, että kadunylityspaikat eivät ole selkeästi kenenkään vastuulla ja jalankulkijat kiinnostavat virkamiehiä kutakuinkin nollan verran.

Tilanne on sama muissakin kaupunginosissa. Koska vyyhdin purkaminen on aloitettava jostain päästä, niin aloitetaan keskustasta. Siellä kun on eniten jalankulkijoita. Pitää siis määritellä kenellä on talvisin hoitovastuu keskustan kadunylityspaikoista. On määrättävä vastuullinen toimija, sille valvoja ja vastuun noudattamatta jättämisestä on seurattava sanktio.