On jälleen se aika vuodessa, että Helsingin budjettia on rustailtu. Kahvia on juotu galloonittain ja pullaa syöty konsanaan. Budjettisopu syntyi puolueiden välillä tänään 13 tunnin väännön jälkeen. Seuraavaksi budjetti etenee kaupunginhallitukselle, joka tekee maanantaina 31.10. puolueiden neuvotteleman budjettisopimuksen mukaisen esityksen kaupunginvaltuustolle. Lopullisesti kaupunginvaltuusto siunaa kaupunginhallituksen esittämän talousarvioehdotuksen keskiviikkona 16.11.

Pyöräilyn osalta pyöräilyn edistämiseen tarkoitetut rahat vähenivät nettomääräisesti 0,4 miljoonaa euroa eli noin 10 % vuosiin 2010 ja 2011 verrattuna. Sen sijaan se, mitä rahoilla saadaan aikaiseksi, antaa aihetta myös tyytyväisyyteen. Pyöräilyn edistämiseen lisättiin nimittäin 0,5 M€ kaupunginhallituksen käyttövaroihin. Tällä ns. “käyttörahalla” voidaan parhaassa tapauksessa edistää pyöräilyä huomattavasti enemmän kuin Helsinki on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana saanut pyöräilyn saralla aikaiseksi.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana Helsinki on laskentatavasta riippuen käyttänyt noin 10-20 miljoonaa euroa pyöräilyn edistämiseen. Se on samaa suuruusluokkaa, mitä Kööpenhamina käyttää vuodessa pyöräilyhankkeisiin. Heikosti kohdennetuilla rahoilla on saatu Helsingissä aikaan lähinnä asfaltti- ja sillanrakennusalojen työpaikkoja.

Mikä on villakoiran ydin?

Ongelman ydin on siinä, että pyöräilyn rahat annetaan Helsingissä rakennusviraston (HKR) käytettäväksi, eikä suuntaa määritä kaupunkisuunnitteluvirasto (KSV), kuten pitäisi. Tätä ongelmaa on nyt yritetty ratkaista kolme vuotta, mutta joka kerta budjettia tehtäessä rahat silti päätyvät HKR:n tilille. Olemme siis tilanteessa, jossa häntä heiluttaa koiraa. Yleensä sellainen koira ei mene ainakaan siihen suuntaan, jonne sen pitäisi mennä. Helsingissä liike itsessään tuntuukin valitettavan usein olevan tärkeämpää kuin sen suunta.

Siksi on jo melkoinen saavutus, että pyöräilyyn on ensi vuonna varattu 0,5 M€, johon HKR ei pääse mitenkään käsiksi. Budjetissa nimittäin lukee:

“Kyseisissä määrärahoissa varaudutaan 500 000 euron määrärahalla pyöräilyn edistämiseen eri hallinnonaloilla, sisältäen pyöräkeskus-hankkeen pilottivaiheen toteutukseen. Rahojen käyttö koordinoidaan pyöräilyprojektissa.”

Ainoa ongelma tässä kirjauksessa on pyöräkeskus-hanke. Se on jossain mielessä kannatettava asia, mutta ei todellakaan kuulu yhtään missään mielessä tärkeysjärjestyksen kärkipäähän. Syy, miksi hanke on erikseen kirjattu kaupungin budjettiin, on että pyöräkeskus on siltarumpu, eli helppo konkreettinen asia toteuttaa. Siis sulka jonkun hattuun. Kenen hattuun, sitä en lähde spekuloimaan.

Sen sijaan erittäin hyvä asia, kenties jopa vuosikymmenen suurin saavutus pyöräilyn saralla, on se, että kyseiset 0,5 M€ määrärahan käyttö koordinoidaan kaupungin pyöräilyprojektissa. Tosiasiassa kaikki pyöräilyn määrärahat pitäisi koordinoida juuri siellä eikä antaa hännän määrittää koiran suuntaa.

Miksi juuri HKR saa pyyhkeitä?

Siksi, että HKR on äijäorganisaatio, jota ei varsinaisesti voisi vähempää kiinnostaa, polkeeko Helsingissä pyörällä 5% vai 15% kaupunkilaisista. HKR:n maailmassa on vain HKR:n oma budjetti. Ympäröivää maailmaa ei ole olemassa. Tällaisen siilokäsityksen mukaan pyöräily “ei tuota mitään, mutta maksaa paljon”.

Todellisuudessa pyöräily tuottaa aivan valtavasti, mutta pyöräilyn hyötyjen osoittaminen HKR:n budjetin kautta on mahdotonta. Erityisesti pyöräily tuottaa terveyshyötyjä, jotka ovat EU-alueella nykytasolla 91 miljardia euroa vuodessa. Kymmenessä vuodessa siis lähes biljoona euroa. Jos pyöräilyn täydestä potentiaalista otettaisiin edes murto-osa irti, pelkästään pyöräilyn terveydelliset hyödyt olisivat kaksin-kolminkertaiset nykyiseen verrattuna. Puhumattakaan pyöräilyn muista hyödyistä, joita on paljon vaikeampi kvantifioida.

Infra on todellisuudessa investointi, jonka potentiaaliset hyödyt realisoituvat horisontaalisesti monilla eri yhteiskunnan aloilla. Investoinnin tulkitseminen kustannukseksi, josta olisi vieläpä päästävä eroon, on erittäin suuri erehdys. Poliitikoita tästä virheestä on turha syyttää, koska todellisuudessa ainoa varsinainen hetki, kun he voivat budjetin kirjoittamiseen vaikuttaa, ovat ne 13 tuntia, joiden aikana etsitään äärimmäisen herkkää sopua valtavan laajasta budjettikokonaisuudesta. Sellaisessa tilanteessa ei paina juuri karvankaan vertaa, kuka mitkäkin rahat käyttää, vaan vain se, kuinka paljon rahaa mihinkin asiaan käytetään.

Budjettisovussa on kyse yli neljän miljardin euron käyttämisestä. Aiemmin siitä käytettiin pyöräilyyn 3,9 miljoonaa euroa vuodessa, eli noin yksi tuhannesosa; ensi vuonna 3,4 M€, eli 3/4 tuhannesosasta. On sanomattakin selvää, että budjettisopua etsittäessä vain ja ainoastaan sillä on merkitystä, mitä alkuperäisen budjettiesityksen laatineet virkamiehet ovat budjettiin kirjoittaneet. He tietävät asemansa eivätkä poliitikot voi sille yhtään mitään. Sellainen maailma on, ja siihen on pakko tyytyä. Vai onko?

Tietenkään HKR ei laadi kaupungin koko budjettia, vaan sen tekee talous- ja suunnittelukeskus (Taske). Siksi pyöräilyn määrärahoista ei pitäisi nykyisissä puitteissakaan todellakaan päättää HKR:ssä, vaan KSV:n johtamassa pyöräilyprojektissa. Mieluiten tietysti yhteistyössä Tasken kanssa, koska eivät HKR:n virkamiehet ilkeyttään ohjaa koiran suuntaa harhaan, vaan siksi, että kyse on virastojen välisestä arvovallasta. HKR tekee juuri niin kuin Taske ja viime kädessä kaupunginhallitus antavat sen tehdä.

Todellista budjettivaltaa hallussaan pitävät johtavat poliitikot taas eivät tilanteeseen puutu, koska he eivät pidä asiaa suurenkaan luokan ongelmana. Mitä se tietenkään ei ole, jos sitä verrataan vaikkapa samankaltaiseen tilanteeseen sosiaali- ja terveyssektoreiden välisessä arvovaltakamppailussa. Silti kyse on liikenteen kannalta niin olennaisesta asiasta, että ongelma ei ratkea ilman KSV:n johtaman pyöräilyprojektin määräämää suuntaa pyöräilyn rahojen käytöstä.

Mistä siis varsinaisesti kiikasta?

Suurin ongelma on, että pyöräilyn potentiaali ei realisoidu ilman, että infra on kunnossa. Infran pitää olla niin laadukasta, että ihmiset (a) uskaltavat, (b) haluavat ja (c) ennen kaikkea valitsevat omasta tahdostaan pyörän kulkuvälineekseen, sillä se on usein kaikkein kätevin tapa liikkua kaupungissa. Tietenkään niin ei ole aina, mutta niin pitäisi olla paljon nykyistä useammin siihen nähden, kuinka suuria hyötyjä verrattain pienillä panostuksilla lopulta on saavutettavissa.

Pullonkaula on se, että pyöräväylien toteuttamisesta vastaa Helsingissä HKR. KSV voi suunnitella Helsinkiin vaikka Baselin tasoisen pyöräväyläverkoston, mutta koska heille ei budjetoida rahaa sen realisoimiseksi ja aikatauluttamiseksi, joudumme tyytymään siihen, mitä HKR suvaitsee kulloinkin tehdä. Tämä on se häntä, joka koiraa heiluttaa ja sen suunnan määrittää.

Entäpä kaupunkipyörät?

Lisäksi edelleen avoin kysymys on, millä ihmeen rahoilla kaupunkipyörät aiotaan toteuttaa. Niistä ei ole muuta mainintaa budjetissa kuin “toteutetaan uusi kaupunkipyöräjärjestelmä”. Rahoja vain ei näy missään.

Tämä voi tietysti olla siinä mielessä järkeväkin strategisen tason päätös, että näin kaupunkipyöräjärjestelmän toteutuksesta keskenään kilpailevan duopolin osapuolet (kaksi tunnettua mainosjättiä) eivät voi lätkäistä kaupungille juuri sen hintaista tarjousta, joka kaupungin budjetissa lukee. Jostain rahat silti on kaivettava, mutta avoimeksi jää, mistä.

Toinen vaihtoehto on, että kaupunki olettaa uuden kaupunkipyöräjärjestelmän maksavan itsensä käyttö- ja mainostuloilla takasin, niin ettei siihen(kään) tarvitse investoida. Itse asiassa niinkin voi todella käydä, että kaupunkipyörät oikeasti tuottavat voittoa.

Nimittäin Pariisissa (jossa tosin on jo 24 000 pyörän “laivasto”) tulosta syntyy peräti 14 miljoonaa euroa vuodessa kaupungin tilille. Tämä tulee lisenssimaksuna siitä, että paikallinen mainosjätti ylipäätään saa pyörittää järjestelmää. Heidän voittonsa on tietysti liikennesalaisuus, mutta 60 miljoonan euron vuosittaisella liikevaihdolla tahkottu 14 M€ voitto on melko vakuuttava osoitus pyöräilyn potentiaalista kaupungissa, jossa viisi vuotta sitten juuri kukaan ei pyöräillyt.

Ennen Pariisissa olikin todella kuumottavaa pyöräillä. Nyt tilanne on muuttunut aivan valtavasti, kun sadattuhannet ihmiset pyöräilevät. Keskimäärin jokaista Pariisin kaupunkipyörää käytetäänkin 4-5 kertaa päivässä, noin puoli tuntia per laaki. Se tarkoittaa, että yhteensä niistä jokaikisellä poljetaan vuodessa 40 kertaa enemmän kilometrejä kuin ihmiset keskimäärin pyöräilevät omilla pyörillään. Eli pyöräilykö ei tuota mitään?

Mitä siis tehdä?

Kuten kirjoituksessa on tuotu esiin, suurin ongelma pyöräilyn edistämisessä Helsingissä on: pyöräilyn edistämiseen tarkoitetut rahat kanavoidaan HKR:n kautta, vaikka ne pitäisi ehdottomasti ohjata KSV:n kautta.

Tämä voi kenties olla budjettiteknisesti haastava pulma ratkaista, mutta kaupunkilaisjärjellä ajateltuna on täysin käsittämätöntä antaa hännän päättää, minne koira kulloinkin menee. Häntä ei yksinkertaisesti voi tietää, minne sen pitäisi mennä.

Kirjoituksessa esitetyt asiat voivat olla arkoja Helsingin virastoissa, mutta vaaleilla valittuna poliittisena luottamushenkilönä minun velvollisuuteni on sanoa tämä ääneen. Toivoisin, että tämä epädiplomaattinen julkilausumani johtaisi toimenpiteisiin, mutta realistina lienee kai pakko todeta monen vuoden kokemuksella, että tosiaankaan helpolla vanha koira ei opi uusia temppuja.

Kaikkein olennaisin kysymys lienee, kenen pitäisi tehdä asialle jotain. Minulla ei ole siihen riittävää arvovaltaa. 31-vuotiaan varavaltuutetun ja kaupunginhallituksen entisen varajäsenen ei ole mahdollista muuttaa kaupungin vuosikymmeniä noudattamaa budjettikulttuuria. Sen sijaan kaupunginhallituksen istuvien jäsenten pitäisi pystyä vaikuttamaan asiaan.

Panen todella toivoni siihen, että kaupunginhallitus voisi edes keskustella asiasta tulevana maanantaina kokouksessaan. Nykyinen toimintatapa johtaa vain rahan haaskaamiseen. Ei ole järkeä käyttää miljoonatolkulla rahaa yhtään mihinkään ilman, että tiedetään, mitä sillä halutaan saada aikaiseksi.

Helsingissä 29.10.2011,

Martti Tulenheimo

Varavaltuutettu ja Euroopan pyöräilyjärjestöjen keskusliiton ECF:n ohjelmajohtaja

VR pyysi muutama viikko sitten matkustajilta kehityspalautetta. Nyt palaute on koottu. Pyöräilyn ja junaliikenteen matkaketjut mahdollistavat flex-vaunut pääsivät mukaan yhteenvetoon parhaatideat.fi-sivuille. Hienoa!

Toivottavasti tämä vie eteenpäin, jotta sekä junaliikenteen että pyöräilyn piilevä potentiaali saataisiin paremmin käyttöön osana sujuvaa matkaketjua. Ohessa kuvia saksalaisista lähijunista, joissa flex-vaunut ovat yleisiä.

Flex-vaunussa istuimet kulkevat seinän suuntaisesti ja ne ovat “taitettavia”, eli ovat normaalissa asennossa vaunun seinää vasten. Flex-vaunut on vartavasten suunniteltu polkupyörien, lastenvaunujen, pyörätuolien ja kookkaiden matkalaukkujen kuljettamista varten.

Lisäksi flex-vaunut on merkitty suurilla pyöränkuvilla niin selkeästi, että jokainen matkustaja ymmärtää, mistä vaunusta on kyse. Flex-vaunua lukuun ottamatta junien muut vaunut ovat “tavallisia” vaunuja.

Saksan lisäksi Tanskassa lähijunien flex-vaunut ovat olleet suuri menestys. Myös Belgiassa ne ovat arkipäivää. Toivotaan, että pian myös Suomessa!

Onko iltapäivälehtien ainoa myyntikeino lietsoa ihmisten halua uskoa dorkiin huhuihin, kuten että EU muka kieltää ilmapallojen puhaltamisen alle 8-vuotiailta? Matti Niemen terävä kirjoitus osuu halvan populismin ytimeen ja päästää löysästä pallosta ilmat ulos.

Tällaista kriittistä kansalaisuutta tarvitaan enemmän kuin koskaan. Voisiko myös puberteettinen media aikuistua ja kritisoida esimerkiksi sitä typeryyttä, että EU-parlamentin istunnot pidetään Strasbourgissa, vaikka parlamentti sijaitsee Brysselissä?

Ilmapalloja saa vastedeskin puhaltaa juuri niin kuin haluaa. Kukaan ei myöskään ole kieltämässä lakupiippuja tai pakottamassa ihmisiä ottamaan rokotteita. Sen sijaan jopa 200 miljoonaa euroa vuodessa maksava sahaaminen kahden kaupungin välillä jatkuu entisellään.

EU-kansalaisilla on perusteltu oikeus vaatia, että hallinto toimii tehokkaasti eikä törsää valtavia summia tyhjänpäiväisyyksiin, kuten reissaamiseen Brysselin ja Strasbourgin välillä. Yhtä lailla kansalaisilla on perusteltu oikeus vaatia, että media ei käytä ihmisten naiiviutta ja skandaalinälkää ala-arvoisesti hyväkseen.

Hallinto ei muutu pätkääkään paremmaksi taivastelemalla ilmapalloja ja lakupiippuja. Hallinto on täynnä urpouksia. Niistä Strasbourgiin reissaaminen on sen mittakaavan idioottimaisuutta, että siihen pitäisi kiinnittää oikeasti huomiota eikä dadailla ilmapalloista.

Miksi roskalehdet eivät taivastele Strasbourgin istuntoja niin kauan, kunnes paine lopettaa turha ja kallis ravaaminen kahden kaupungin välillä kasvaa niin suureksi, että pelleily Strasbourgissa päättyy?

Katajanokan Linnankatu 3:een pystytetään purettavan rakennuksen tilalle uusi asuintalo. Taloon tulee 3170 kerrosneliötä, eli noin 42 asuntoa. Oikein hyvä; kantakaupungin tiivistäminen on erittäin tervetullutta.

Uudet asukkaat ovat Suomen parhaiden joukkoliikenneyhteyksien saavutettavissa. Linnankatu 3:n vieressä sijaitsee raitiolinja 4:n pysäkki, josta pääsee Helsingin keskustaan 12 minuutissa. Siksi Katajanokan asukkaista huomattavasti yli puolella ei ole autoa.

Silti kaavaluonnoksessa uuteen taloon määrättäisiin 25 autopaikkaa (1 ap/125 k-m2). Tämä tarkoittaisi, että jopa 60 prosenttiin asunnoista tulisi autopaikka, vaikka alle puolella Katajanokan asukkaista ylipäätään on tarvetta autopaikalle.

Luonnoksessa siis lähdettiin siitä, että Katajanokalle tarvitaan autopaikkoja samaan tyyliin kuin vaikkapa Kontulaan, jonne aiemman esikaupunkeja koskevan määräyksen (1 ap/100 k-m2) sijaan nykyään määrätään rakentamaan yksi autopaikka 120 kerrosneliötä kohti (1 ap/120 k-m2).

Katajanokalla yhtä löysä parkkinormi kuin Kontulassa

Eli Katajanokalla uudisrakentamiseen sovelletaan mikroskooppisen verran tiukempaa pysäköintinormia kuin Kontulassa. Tässä ei ole mitään järkeä. Ja tällä tavalla Helsinkiä on rakennettu kuluneet 40-50 vuotta. Ikään kuin kantakaupunki ja esikaupungit olisivat yksi ja sama asia.

Kaavaluonnokseen saatiin eilen yleisten töiden lautakunnassa äänestyksen (5-4) jälkeen seuraava lisäys: “Keskustan tiiviisti rakennetussa umpikorttelissa pysäköintinormi 1 ap/125 k-m2 on liian korkea ottaen huomioon, että raitiovaunu kulkee aivan vierestä.”

Se, että parkkipaikkoja rakennetaan enemmän kuin niitä tarvitaan, ohjaa ihmisiä käyttämään joukkoliikenteen sijaan omaa autoa. Lisäksi sen sijaan, että parkkipaikkojen rakentamiskulut perittäisiin vain paikkoja tarvitsevilta, parkkipaikkojen rakentaminen kustannetaan yhteisestä pussista. Tämä on väärin.

Asumisen hintaa Helsingissä merkittävästi nostavasta pysäköinnin subventoinnista on luovuttava. Asumiskulujen ja autopaikkojen kytkös on purettava. Lisäksi kantakaupungin elävöittämiseen tarvitaan voimakkaita ponnistuksia.

Ensimmäiseksi on muutettava Helsingin parkkinormia. Toiseksi esikaupunkien tapaan myös kantakaupunkiin tarvitaan sen omat lähtökohdat tunnustava visio: kantakaupungin renessanssi.

Kaikilla ei ole varaa autopaikkaan, joten pysäköinnin kulut pitää jakaa kaikkien kesken, summasi Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava (kok) (HS Kaupunki 10. 9.). Kaikilla ei myöskään ole varaa asuntoon kantakaupungissa, eikä sellaisen hankintakustannuksia tasata naapureiden kesken. Pysäköintikulut ovat keskeinen asuntojen hintoihin ilmaa puhaltava tekijä.

Kalasatamassa, Jätkäsaaressa ja muualla kantakaupungissa pysäköintihallien rakentaminen nostaa asuntojen hintoja yli miljardilla eurolla. Yksittäisen ihmisen kannalta tämä on kalliimpaa kuin lomalento joka neljäs viikko. Asukkaat maksavat yhtiövastikkeessaan autopaikan rakennuskuluja yli 170 euroa kuukaudessa riippumatta siitä, onko heillä autopaikkaa. Tämä on enemmän kuin sähköön, veteen, puhelimeen ja internetiin kuluu kuukaudessa.

Miksi näin suuri yksityinen kustannus pitäisi maksaa yhteisestä pussista? Miksi markkinatalous hylätään, kun kyse on yksityisten pysäköintikulujen maksamisesta? Ongelman ydin on kaupungin asettamissa parkkipaikkojen minimisäännöissä. On väärin, että asumiskulujen ja autopaikkojen kytköstä ei pureta. Parkkinormia on muutettava. Kantakaupungissa 60–70 prosentilla ei ole autoa.

Kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa toimituksen valitsemalla otsikolla “Autotonkin maksaa autopaikoista” 13.9.2011.

San Francisco otti äskettäin ison askeleen kohti fiksumpaa pysäköintiä. Kaupunki korvaa vaiheittain yli 5000 vanhenevaa pysäköintimittariaan uudella mallilla, joka säätää pysäköinnin hinnan sen mukaan, montako vapaata parkkipaikkaa on tarjolla. Hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan automaattisesti.

Pysäköinnin hinta vaihtelee San Franciscossa 0,25 - 6 dollarin välillä tunnissa. Mittariin voi maksaa luotto- tai pankkikortilla. Tarjolla olevien paikkojen määrän ja hinnan voi lisäksi tarkistaa ilmaiseksi puhelimella ennen kuin edes lähtee liikkeelle. Ehkäpä joku päivä Helsingissäkin.

Johdin tänään Helsingin kaupungin yleisten töiden lautakunnan historian ensimmäisen sähköisen kokouksen. Ahjo-järjestelmän myötä viikoittainen 5-10 cm pinomme kokouspapereita käydään läpi sähköisesti. Olen päällisin puolin erittäin tyytyväinen uudistukseen, mutta kokonaisuutena järjestelmä on vielä kaukana valmiista.

Onneksi apunamme oli kaksi taitavaa rakennusviraston it-henkilöä. Ilman heitä kokouksen sujuva vetäminen olisi ollut it-natiivillekin haastava tehtävä. Käytössä nimittäin ilmeni lukuisia pieniä lastentauteja, kuten:

• Äänestäminen tapahtuu suullisesti, ja sihteeri kirjaa, mitä kukin äänestää - vaikka kyseessä on sähköinen kokous. Tämä tekee yksinkertaisestakin äänestystilanteesta sihteerille lievästi sanottuna mutkikkaan, vaikka tuloksen kirjaaminen tapahtuukin kynällä ja paperilla.
• Äänestysvaihtoehdot ovat jaa, ei ja tyhjä. Sihteerimme oli siten pakko kirjata poissaolevan jäsenen ääni tyhjäksi, vaikka jäsen oli merkitty poistuneeksi jo tuntia ennen äänestystä. Ohjelmaan ei ollut koodattu mahdollisuutta olla poissa, vaan jäsen on joko läsnä tai paikalla ;)
• Minäkin saattaisin joutua jääväämään itseni jossain kohdassa, jolloin puheenjohtajaksi pitäisi yhden kohdan ajaksi valita joku muu. Varapuheenjohtajan vetämässä kokouksessa tämä ei kuulema ole mahdollista.
• Väestörekisterikeskuksen toimittamat sirukortit eivät toimineet moitteettomasti, vaan kokouksen aluksi kesti tunnin säätää varakorttien kanssa. Taskussani olevan sirullisen henkilöllisyystodistuksen käyttö on lisäksi mahdotonta, sillä kortin pitää olla “luotettava”. Kahjoa.
• Sovellus kaatuili silloin tällöin, jolloin lautakuntaa huvittivat ruudulle ponnahtaneet poikkeusilmoitukset, jotka kehottivat ottamaan yhteyttä järjestelmän toimittajaan. Tämä ei tietenkään olisi mitenkään mahdollista kesken kokouksen.
• Sokerina pohjalla “pienehkö” puute: Ahjossa ei ole etsi-toimintoa. Eli jos haluaa etsiä tekstistä yhtään mitään, pitää siirtyä katsomaan esityslistaa lautakunnan nettisivuille.
  

Nämä ovat tietty vain pieniä bugeja, joillaisista selvitään mainiosti käyttämällä tervettä järkeä. Mutta pidemmän päälle tilanne on korjattava. Kokoustekniikka ei voi viedä kokousta, vaan tekniikan on taivuttava kokouksen vaatimuksiin. Muutoin isäntä ja renki vaihtavat paikkoja.