Kaikilla ei ole varaa autopaikkaan, joten pysäköinnin kulut pitää jakaa kaikkien kesken, summasi Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava (kok) (HS Kaupunki 10. 9.). Kaikilla ei myöskään ole varaa asuntoon kantakaupungissa, eikä sellaisen hankintakustannuksia tasata naapureiden kesken. Pysäköintikulut ovat keskeinen asuntojen hintoihin ilmaa puhaltava tekijä.

Kalasatamassa, Jätkäsaaressa ja muualla kantakaupungissa pysäköintihallien rakentaminen nostaa asuntojen hintoja yli miljardilla eurolla. Yksittäisen ihmisen kannalta tämä on kalliimpaa kuin lomalento joka neljäs viikko. Asukkaat maksavat yhtiövastikkeessaan autopaikan rakennuskuluja yli 170 euroa kuukaudessa riippumatta siitä, onko heillä autopaikkaa. Tämä on enemmän kuin sähköön, veteen, puhelimeen ja internetiin kuluu kuukaudessa.

Miksi näin suuri yksityinen kustannus pitäisi maksaa yhteisestä pussista? Miksi markkinatalous hylätään, kun kyse on yksityisten pysäköintikulujen maksamisesta? Ongelman ydin on kaupungin asettamissa parkkipaikkojen minimisäännöissä. On väärin, että asumiskulujen ja autopaikkojen kytköstä ei pureta. Parkkinormia on muutettava. Kantakaupungissa 60–70 prosentilla ei ole autoa.

Kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa toimituksen valitsemalla otsikolla “Autotonkin maksaa autopaikoista” 13.9.2011.

San Francisco otti äskettäin ison askeleen kohti fiksumpaa pysäköintiä. Kaupunki korvaa vaiheittain yli 5000 vanhenevaa pysäköintimittariaan uudella mallilla, joka säätää pysäköinnin hinnan sen mukaan, montako vapaata parkkipaikkaa on tarjolla. Hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan automaattisesti.

Pysäköinnin hinta vaihtelee San Franciscossa 0,25 - 6 dollarin välillä tunnissa. Mittariin voi maksaa luotto- tai pankkikortilla. Tarjolla olevien paikkojen määrän ja hinnan voi lisäksi tarkistaa ilmaiseksi puhelimella ennen kuin edes lähtee liikkeelle. Ehkäpä joku päivä Helsingissäkin.

Johdin tänään Helsingin kaupungin yleisten töiden lautakunnan historian ensimmäisen sähköisen kokouksen. Ahjo-järjestelmän myötä viikoittainen 5-10 cm pinomme kokouspapereita käydään läpi sähköisesti. Olen päällisin puolin erittäin tyytyväinen uudistukseen, mutta kokonaisuutena järjestelmä on vielä kaukana valmiista.

Onneksi apunamme oli kaksi taitavaa rakennusviraston it-henkilöä. Ilman heitä kokouksen sujuva vetäminen olisi ollut it-natiivillekin haastava tehtävä. Käytössä nimittäin ilmeni lukuisia pieniä lastentauteja, kuten:

• Äänestäminen tapahtuu suullisesti, ja sihteeri kirjaa, mitä kukin äänestää - vaikka kyseessä on sähköinen kokous. Tämä tekee yksinkertaisestakin äänestystilanteesta sihteerille lievästi sanottuna mutkikkaan, vaikka tuloksen kirjaaminen tapahtuukin kynällä ja paperilla.
• Äänestysvaihtoehdot ovat jaa, ei ja tyhjä. Sihteerimme oli siten pakko kirjata poissaolevan jäsenen ääni tyhjäksi, vaikka jäsen oli merkitty poistuneeksi jo tuntia ennen äänestystä. Ohjelmaan ei ollut koodattu mahdollisuutta olla poissa, vaan jäsen on joko läsnä tai paikalla ;)
• Minäkin saattaisin joutua jääväämään itseni jossain kohdassa, jolloin puheenjohtajaksi pitäisi yhden kohdan ajaksi valita joku muu. Varapuheenjohtajan vetämässä kokouksessa tämä ei kuulema ole mahdollista.
• Väestörekisterikeskuksen toimittamat sirukortit eivät toimineet moitteettomasti, vaan kokouksen aluksi kesti tunnin säätää varakorttien kanssa. Taskussani olevan sirullisen henkilöllisyystodistuksen käyttö on lisäksi mahdotonta, sillä kortin pitää olla “luotettava”. Kahjoa.
• Sovellus kaatuili silloin tällöin, jolloin lautakuntaa huvittivat ruudulle ponnahtaneet poikkeusilmoitukset, jotka kehottivat ottamaan yhteyttä järjestelmän toimittajaan. Tämä ei tietenkään olisi mitenkään mahdollista kesken kokouksen.
• Sokerina pohjalla “pienehkö” puute: Ahjossa ei ole etsi-toimintoa. Eli jos haluaa etsiä tekstistä yhtään mitään, pitää siirtyä katsomaan esityslistaa lautakunnan nettisivuille.
  

Nämä ovat tietty vain pieniä bugeja, joillaisista selvitään mainiosti käyttämällä tervettä järkeä. Mutta pidemmän päälle tilanne on korjattava. Kokoustekniikka ei voi viedä kokousta, vaan tekniikan on taivuttava kokouksen vaatimuksiin. Muutoin isäntä ja renki vaihtavat paikkoja.

Vaalitappiosta toipuvilla vihreillä on paljon mietittävää eri asioista. Keskeinen haaste on julkisen keskustelun pirstaloituminen. Vihreiltä puuttuu yhteinen ja kaikille avoin keskusteluareena. Tarvitsemme areenan, jossa voimme keskustella päivänpolitiikasta julkisesti.

Vihreillä on keskustelufoorumi, kirjoitamme ahkerasti blogeja ja kommentoimme politiikkaa sähköpostilistoilla, Facebookissa ja Twitterissä. Niissä kaikissa piilee kuitenkin yksi yhteinen ongelma: ne eivät ole riittävän suurta yleisöä kokoavia julkisia areenoita. Ne ovat vain puolittain julkisia.

Sillä vaikka kaikki mainitut keskustelunurkkaukset voivat tuntua meistä julkisilta areenoilta, ne eivät ole sellaisia massamittakaavassa. Esimerkiksi tämä blogi. Vaikka blogini on kaikille lukijoille näkyvissä ja se kerää ajoittain satojakin kävijöitä päivässä, täällä kirjoitetut ajatukset eivät harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta leviä laajemmalle kuin muutaman sadan tai korkeintaan tuhannen ihmisen tietoon.

Olemme liialti tuudittautuneet ajatukseen, että ihmiset olisivat automaattisesti puolellamme, koska olemme heidän puolellaan. Tämä on ollut erittäin haitallinen olettamus, sillä politiikassa vesi ei seiso koskaan paikallaan. Politiikassa ihmiset on vakuutettava jokaisen kysymyksen kohdalla erikseen.

Olemme myös uskoneet liian voimallisesti ns. parhaan argumentin periaatteeseen - emme siihen, että omat argumenttimme olisivat parhaita, vaan siihen, että yhteiskunnallisessa keskustelussa johdonmukaisimman perustelun pitäisi voittaa. Vaikka haluaisimme niin olevan, niin ei ole.

Politiikassa menestyminen edellyttää vedenpitävien perustelujen lisäksi erittäin aktiivista julkista keskustelua. Yhteiskunnallinen keskustelu puolestaan on mahdollista vain siten, että siihen osallistuu ja sitä seuraa riittävän suuri joukko ihmisiä.

Koska sähköpostilistamme, Facebook ja Twitter ovat vain puolijulkisia, meillä on kolme toisiaan täydentävää vaihtoehtoa:

1. Käydä keskustelua siellä, missä ihmiset jo ovat. Tämä tekee keskustelusta mediavetoista.
2. Tehdä keskustelufoorumistamme sellainen, että ihmisillä olisi jokin syy hakeutua sinne.
3. Kehittää Vihreästä Langasta keskustelualusta, jossa käytävillä keskusteluilla on merkitystä.

Kaikkiin kolmeen kannattaa panostaa. Itse uskon erityisesti Vihreän Langan kehittämiseen. Tällä hetkellä Langan nettikeskustelut ovat anonyymien fanaatikkojen hallussa. Keskustelun sävy kuitenkin muuttuisi nopeasti, kunhan käyttöön otettaisiin monilla nettisivuilla jo käytössä oleva Facebook-profiiliin, omaan nimeen ja kasvokuvaan perustuva kommentointi.

Minun on tunnustettava jotakin. En ole koskaan kokenut olevani vasemmistolainen. En ole tosin tuntenut itseäni oikeistolaiseksi yhtään sen enempää. Sen sijaan noin 15-vuotiaasta lähtien olen pitänyt itseäni vihreänä.

Niinpä minusta on aina tuntunut siltä, että keskustelu oikeistolaisen ja vasemmistolaisen maailmankuvan eroista on keskustelua jonkun muun minäkuvasta kuin minun omastani.

Hiljalleen minulle on alkanut valjeta, miksi oikeiston ja vasemmiston käsitteet tuntuvat niin vierailta: koska näillä kahdella käsitteellä tarkoitettuja asioita ei ole olemassa. Poliittista kokonaisuutta, jonka toista puolta voisi kutsua oikeaksi ja toista vasemmaksi, ei enää ole.

Sen sijaan on paljon ajankohtaisempia poliittisia kysymyksiä, joiden merkityksellisyyden oikeiston ja vasemmiston käsitteet sivuuttavat kokonaan. Esimerkiksi ympäristökysymykset, ihmisten yhdenvertaisuus, kestävä hyvinvointi, osallistuvan demokratian kehittäminen, globaali vastuu jne.

Käsitepari oikeisto–vasemmisto on yhä täällä, mutta oikeisto ja vasemmisto ovat kuolleet. Sosiologi Ulrich Beckin mukaan kuolleet käsitteet jäävät harhailemaan kieleen vailla merkitystä. Siksi zombiekäsitteet on korvattava uusilla, eletyn ajankohdan kannalta merkityksellisillä ajatuksilla.

Elämän muuttuessa jatkuvasti yhä monimutkaisemmaksi vastaukset eivät löydy menneisyydestä. Ratkaisut on etsittävä yrityksen ja erehdyksen kautta tästä päivästä, kuten aina ennenkin.

Vihreä identiteetti on osa edistysmielistä, progressiivista ideologiaa. Se on arvovalinta, kannanotto aikamme suurten kysymysten ratkaisemisen puolesta. Ongelmat, kuten ilmastonmuutos, ydinonnettomuudet, talouskriisit ja työpaikkojen katoaminen voivat tuntua ylivoimaisilta, mutta yhteistä niille kaikille on, että ongelmat ovat ratkaistavissa.

Siksi tarvitaan vastuunkantoa. Yksilö on vihreän politiikan päähenkilö, mutta tiedämme jokainen, että sankariyksilökään ei kykene kantamaan kaikkea vastuuta yksin. Siksi tarvitaan yhteisiä ponnistuksia ja yhteistä vastuunkantoa. Siksi tarvitaan luottamusta, myönteisyyttä ja rakkautta.

Helsingissä lumi aurataan pois vasta, kun sitä on kertynyt vähintään tietyn verran. Kun lunta on alle normin, aurausta ei suoriteta. Maalis- ja huhtikuussa kadut puolestaan sulavat täysin lumettomiksi. Tämän vuoksi katuja peittää keväisin soramatto.

Keväisin sataa kuitenkin yleensä aina ns. “uutta” lunta. Koska “uusi” lumi sataa soramaton päälle, lumi pakkautuu auraamatta tiiviiksi ja jäätyy. Jään alla soramatto toimii eristeenä. Tämä hidastaa jäisen sohjon haihtumista.

Jos sora lakaistaisiin keväällä pois ennen “uuden” lumen satamista, aurinko ja katuja tallaavat ihmiset sulattaisivat lumen. Sora sitoo itseensä myös jäisestä sohjosta sulavaa vettä, joka jäätyy uudelleen. Tämä hidastaa haihtumista entisestään.

Pölyämisen kannalta on hyvä, että sora pysyy märkänä. Kunnossapitäjän näkökulmasta sora kannattaakin pitää kadulla, kunnes se on täysin kuivaa. Kaupunkilaisten näkökulmasta sora on keväisin kuitenkin ongelma: pölyämisen lisäksi sora pitkittää katujen talvikautta.

Kunnossapitäjä joutuu alati painimaan resurssipulassa. Siksi kunnossapitäjä haluaa pitää soran kadulla mahdollisimman pitkään. Kaupunkilainen puolestaan haluaisi, että “uusi” lumi ei jää kadulle, vaan sulaa pois. Kunnossapitäjän ja kaupunkilaisen tavoitteiden välillä on siten selkeä ristiriita.

Soran aiheuttama ristiriita on hankala, koska osapuolina ovat kaupunkilainen ja viranomainen. Viranomainen tekee periaatteessa, kuten poliitikot päättävät. Tosiasiassa poliitikot eivät kuitenkaan päätä esimerkiksi soran käytöstä. Lisäksi viranomaiset jättävät usein panematta toimeen poliitikkojen tekemiä päätöksiä.

Suomessa ongelmat on tapana ratkaista. Hyvät neuvot tämän ristiriidan ratkaisemiseksi ovat erittäin tervetulleita!

“Työmatkaliikennettä palvelevat tärkeimmät kadut ja kevyen liikenteen väylät on aurattu ja liukkaudentorjunta tehty ennen klo 7.00″, on yksi rakennusviraston viidestä sitovasta toiminnallisesta tavoitteesta.

Yleisten töiden lautakunnan ja rakennusviraston talousarvioseminaarissa keskusteltiin 1.4.2011 paljon, miten epäselvä kirjaus on. Tässä keskustelun sisältö tiivistettynä:

1. Ei ole yleisesti tiedossa, mitä väyliä tarkoitetaan, joten miten tuloksia mitataan?
2. Eri liikennemuodoilla on erilaisia tarpeita. Olennainen kellonaika ja työmenetelmät riippuvat liikennemuodosta.
3. Kävelyn ja pyöräilyn kannalta tärkeimmät väylät eivät noudata moottoriliikenteelle tärkeimpiä reittejä.
4. Tärkeimmät kadunylityspaikat eivät ole tällä hetkellä kenenkään vastuulla.
5. Joukkoliikenteen ja muun autoliikenteen kannalta keskeisimmät väylät eivät ole samoja väyliä.
6. Kävelyn ja pyöräilyn kannalta olennaisempaa kuin kellonaika on se, että ylläpidosta oikeasti huolehditaan.
7. Kävelyn ja pyöräilyn kannalta tärkeimmät väylät eivät ole “kevyen liikenteen” väyliä, vaan jalkakäytäviä ja pyöräväyliä.
8. On epäselvää, mitä päiviä sitova tavoite koskee. Arkisin vai myös viikonloppuisin?

Niinpä HKR:n katu- ja puisto-osaston päällikkö lupasi, että tärkeimmät väylät piirretään toukokuun loppuun mennessä kartalle. Samalla asiaa tarkastellaan tarvelähtöisesti, eli eri liikennemuotojen tarpeista käsin.