Helsingin apulaiskaupunginjohtajan valinta on aiheuttanut jälleen kerran porua.

Toran syy on, että Helsingin kolmanneksi suurimmalla puolueella demareilla säilyy vuoteen 2019 asti poliittinen johtotehtävä, jonka puolue sai vuoden 2004 kunnallisvaalien tuloksen perusteella, mutta joka vuoden 2008 kunnallisvaalien tuloksen perusteella kuuluu kaupungin nykyiselle toiseksi suurimmalle puolueelle, vihreille.

Helsingin apulaiskaupunginjohtajat ovat epäpoliittisia “virkamiehiä” tasan ja ainostaan pelkän näön vuoksi. Siksi herrojen “virantäytöiksi” show-meikatuista esityksistä seuraa kerta toisensa jälkeen pelkkää pahaa vertaa.

Heti kun Helsingissä siirrytään Tukholman malliin ja valtuustokausien mittaisiin avoimesti poliittisten apulaiskaupunginjohtajien tehtäviin, tämä mäkätys loppuu.

Siten poliittinen valta jakautuu Helsingissä nykyistä tasaisemmin myös kokoomusta, vihreitä ja demareita pienemmille puolueille.

Kun kaupunkilaiset päättävät, montako paikkaa kullekin puolueelle tulee, vaalitulosta kunnioitetaan - vaikka tekeekin valtuutetuille itselleen kipeää luopua osasta vaikutusvaltaansa.

Eli Timo Riitamaan otsikon muotoilua mukaillen: Tukholman malliin pormestari kehiin ja muiden poliittisten pomojen kaudet vaalikauden mittaisiksi.

Viimeisten viiden vuoden aikana pyöräilyn turvallisuus on parantunut Suomessa huomattavasti. Kun vielä 1990-luvulla liikenteessä kuoli yli 70 pyöräilijää vuodessa, niin viime vuosina enää 20.

Samalla kuitenkin yhä suurempi osa kuolemaan johtavista pyöräonnettomuuksista kohdistuu kahteen muita heikommassa asemassa olevaan ryhmään: lapsiin ja vanhuksiin.

Yli puolet pyöräilijöiden liikennekuolemista tapahtuu yli 65-vuotiaille. Vastaavasti 4-8 % onnettomuuksien uhreista on iältään 10-14. Muutoin onnettomuudet jakautuvat melko tasaisesti.

Kaikista pyöräilijöistä nämä kaksi ikäryhmää hyötyisivät eniten siitä, että liikenneturvallisuustyön ammattilaiset alkaisivat kiinnittää juuri heihin (65+ ja 10-14 -ikäisiin) huomiota erityisryhminä.

Ryhminä he tarvitsevat eniten sellaista huomiota, joka nyt valuu hukkaan, kun pyöräilijöitä iästä riippumatta pidetään yhtenä isona massana.

Tärkeintä olisi, että Liikenneturva ottaisi nämä kaksi ikäryhmää huomioon erityisryhminä, jotka tarvitsevat muita enemmän suojaa liikenteessä. Pyöräilijöiden liikenneturvallisuuden kannalta ongelmallisinta on, että kaikkia pyöräilijöitä varten on vain yksi sapluuna.

Kun kaikilla pyöräilijöillä nähdään olevan yhdenmukaiset tarpeet ja samanlaiset liikennetaidot, nämä kaksi muita heikommassa asemassa olevaa ryhmää jäävät vaille sitä erityishuomiota, jota he tarvitsisivat. Positiivinen diskriminaatio pelastaisi liikenteessä vuosittain arviolta kymmenen pyöräilijän hengen.

Käytännössä tämä tarkoittaa hyvin kohdennettuja kampanjoita, liikennetaitojen vahvistamista sekä mahdollisesti pieniä tarkistuksia tielainsäädäntöön. Kaikille tasaisesti suunnatut toimenpiteet menevät tällä saralla ohi maalin.

Liikenneturva, teidän on aika toimia.

Olivatko vähemmistöjen hihamerkit ennekin hyvä läppä? Tuleeko niistä hyvä läppä vielä joskus? Voiko joukkomurha olla hauska? Naurattaisiko, jos kertoisin pari kuulemaani Utøya-vitsiä?

Huonoa makua ei voi määritellä. Vitsit ovat vitsejä, vaikka ne olisivat kuinka huonoja. Mustaa huumoria ei ole tarkoitettu tosikoille, ja siksi sitä pitää puolustaa. Kuten myös sananvapautta ja mielipiteen vapautta täytyy varjella yrityksiltä horjuttaa niitä.

“Jos jokainen ulkomaalainen velvoitettaisiin pitämään taustastaan kertovaa hihamerkkiä, niin poliisi näkisi heti ekalla vilkaisulla, että ‘ahaa, tuo on muslimi Somaliasta’ tai ‘ahaa, tuo on kerjäläinen Romaniasta’”, yritti “hauskuuttaa” kansanedustajan avustaja Helena Eronen.

Kyseisen vitsin huumorista riisuttu viesti oli se, että vitsin kertoja ei yksinkertaisesti pidä siitä, että Suomeen tulee ulkomaalaisia. Se on mielipide, johon mielipiteen haltija on oikeutettu. Itse olen mielipiteen sisällöstä eri mieltä. Minusta ulkomaalaiset eivät ole uhka suomalaisille. Mielipide-erojen ratkaisemista ja koettelua nimitetään väittelyksi. Kun väittelyn aihe on yhteiskunnallinen, sitä kutsutaan politiikaksi.

Ironia on erottamaton osa nk. postmodernia politiikkaa. Mutta sellainen postmoderni politiikka, joka perustuu vain ironiaan ja vitsailuun, on väistämättä tuomittu epäonnistumaan. Kansalaiset eivät ole typeriä. Ihmiset näkevät, milloin yritys olla hauska laukomalla tökeröjä vähemmistövitsejä ei ole mitään muuta kuin pyrkimys verhota niiden taakse piilotettu muukalaisvastainen poliittinen kannanotto sarkasmiksi.

Asiaa ei juuri auta, että vähemmistöille “huvin vuoksi” ehdoteltuja hihamerkkejä yritetään selittää parhain päin syyttelemällä jokaista suomalaista, jota vitsi loukkaa, osaksi myyttiset mittasuhteet saanutta kukkahattusuvaitsevaistoa. Varsinkaan, kun samaan aikaan natsivitsin kertojaa kiitellään suorastaan poliittisen uroteon suorittamisesta - siitä, että joku todella “uskaltaa” sanoa, mitä ajattelee.

“Wau! Joku tosiaan uskaltaa sanoa, että ei pidä ulkomaalaisista, millaista kansalaisrohkeutta! Tällaista mielipidettä kukaan ei olekaan tässä viimeisten vuosien aikana uskaltanut sanoa ääneen.”

Tämä on esimerkki ironisesta tyylistä. Sillä tarkoitetaan päinvastaista kuin tekstissä kirjaimellisesti lukee. Sillä tarkoitetaan, että ulkomaalaisvastaisuudesta on tullut Suomessa niin yleistä, että ei osoita yhtään minkäänlaista rohkeutta tölviä ulkomaalaisia vitsailemalla, että poliisin heihin kohdistama epäluulo olisi kenties “pienempi paha” kuin natsien vähemmistöihin kohdistamat toimenpiteet.

Mielipiteitä on voitava esittää, vaikka ne eivät edustaisi omia näkemyksiäni. Politiikassa on oltava tilaa myös huumorille, vaikka vitsit eivät olisi hauskoja. Mutta huumori on kyettävä myös erottamaan politiikasta, kuten Tuomas Saloniemi terävästi kirjoittaa. Politiikka, joka perustuu vain ironiaan, muuttuu mahdottomaksi.

Saloniemi pohtii, että “on vaikea aavistella mikä oli Erosen tekstin funktio”. Voin kertoa, että kirjoituksen ilmiselvä funktio oli narsismi; Erosen oman egon hyväily hänen puoluetoveriensa kustannuksella. Yritys saavuttaa pikkunäppärällä trollauksella vartin verran julkisuutta. Niin kävi. Mutta samalla kun niin kävi, poliittinen ironia kääntyi väkisinkin itseään vastaan.

Postmodernin politiikan ruisleipää ovat provokaatio ja performatiivinen leikittely tabuilla. Erosen natsiperformanssin pointti oli vääntää huumoria aiheesta, joka on tabu (holokausti, eli juutalaisten joukkotuhoaminen) ja yhdistää siihen poliittinen kannanotto ulkomaalaisia vastaan. Eronen laski sen varaan, että koska kaikki kuitenkin tuohtuvat tabulle nauramisesta, pääsee siten helposti loistamaan mediamarttyyrinä, kun tekopyhä itkeväistö tuohtuu suupielensä vaahdolle.

Natsiperformanssin idean ydin on ajatusleikki, jossa oma aate puetaan vitsiksi, ja esitetään marttyyriä kun jää tarkoituksella kiinni oman ideologisen sanomansa levittämisestä. Eronen ei ole keksinyt natsiperformanssia itse, vaan hän on opetellut sen oppimestareiltaan. Ne, jotka viime kädessä näistä performanssileikeistä kärsivät, ovat heidän puoluetoverinsa. Heitä ja heidän äänestäjiään käy sääliksi, sillä heidän joukossaan lienee monia, joiden mitta alkaa tulla täyteen läpällä tehtyä politiikkaa, mokien selittelyä pelkäksi sarkasmiksi ja ylipäätään koko postmodernia ironiapolitiikkaa.

Poliittisesti epäkorrektit vitsit ovat hauskoja. Musta huumori on loistavaa. Politiikkaan tarvitaan ehdottomasti lisää pilkettä silmäkulmaan. Mutta politiikan heittäminen jatkuvasti vain lekkeriksi on viesti, että vitsiniekkoja ei varsinaisesti kiinnosta muu kuin vitsailu. Kiitos hihamerkkipelleilyn ja natsiperformanssien, ironiapolitiikka alkaa olla saavuttamassa kyllästymispistettään.

Kestääkö Suomessa edelleen vuonna 2012 päivänvaloa, että poliittisten nuorisojärjestöjen julkiset tuet jaetaan, kuten eläisimme vuotta 1972?

Kestääkö edelleen päivänvaloa, että poliittiset järjestöt saavat moninkertaista tukea siitä hyvästä, että ne ovat jakautuneet kolmeksi näön vuoksi toisistaan erillisiksi lapsi-, nuoriso- ja opiskelijajärjestöiksi?

Kyllä kestää. Niin on aina tehty. Näin on maan tapa. Niin lakikin sanoo. Kuten Aleksi Laine on kirjoittanut, kyse on siitä, että järjestöt, joilla on paljon rahoitusta saavat paljon rahoitusta. Kyse on lakiin kirjatusta tukiautomaatista, jolla pidetään yllä vanhojen puolueiden valtaa.

Mutta vastaako suomalaisten käsitystä oikeudenmukaisuudesta yhä ihan aikuisten oikeasti se, että kolme puoluetta (keskusta, kokoomus ja SDP) edelleenkin kähmivät omien nuorisojärjestöjensä tukemiseen 3/4 kaikkien poliittisten nuorisojärjestöjen tukeen tarkoitetuista julkisista varoista?

En usko, että menettely vastaa kenenkään käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Asiaa yritetään kyllä selittää erilaisilla syillä parhain päin, mutta kyse on oikeasti piilopuoluetuesta vanhoille puolueille. Ei ihme, että Suomi ei muutu, kun vanhaa valtaa ylläpitävät rakenteet on kirjoitettu lakeihin sisälle ja toiminnan tukea perustellaan toiminnalla itsellään.

Toivottavasti eduskunnasta löytyy kansanedustajia, joilla on selkärankaa muuttaa lakeja, jotka eivät ole millään tavalla katsottuna oikeudenmukaisia. Yksi niistä on tämä piilotetun puoluetuen muoto.

Kyse ei ole siitä, etteikö poliittisia nuorisojärjestöjä pitäisi tukea. Kyse on siitä, että jaettaessa julkisia varoja poliittiseen toimintaan, on noudatettava oikeudenmukaisuutta.

Miksi juuri suomalainen peliteollisuus on menestynyt niin hyvin? Yksi syy on varsin ilmeinen: C64-sukupolven lapsuus kului kopioitujen pelien parissa. Entä mikä mahtoikaan olla vanhempiemme saaman korkeatasoisen ilmaisen julkisen koulutuksen vaikutus?

Pelinrakentajat-dokkari kertoo suomalaisen C64-sukupolven kasvusta bisnesikään, mutta sitä ei voi katsoa Suomen ulkopuolella, koska valtion rajat tulevat vastaan. Tämä on kosmista huumoria, kun huomioi juuri sen, että kannattavan pelibisneksen tekemiseen tarvittava pohja rakennettiin pelaamalla 20 vuotta kopioituja tietokonepelejä!

En voi hyväksyä tekijänoikeuksien loukkaamista, mutta yhtä vähän voin hyväksyä status quota, jonka vuoksi julkisen palvelun toiminta ajetaan netissä pelkästään markkinatoiminnaksi - ja palvelujen käyttörajoitusten ohittamisen kiertoteitä osaavien niginatiivien fringe-toiminnaksi.

Voin esimerkiksi lainata laillisesti digikirjan suomalaisesta kirjastosta Belgiassa, mutta en katsoa YLE:n itse tuottamaa dokumenttia netissä.

Eri maiden tekijänoikeusjärjestelmät ovat käsittämätön tilkkutäkki ja sillisalaatti, ja niiden jonkinsortin EU-tasoinen harmonisointi on välttämätön. Onneksi pelinrakentajat eivät itse rajoittaneet toimintaansa vain Suomeen.

Suomessa asuvat, suosittelen: areena.yle.fi

Olipa kerran 87 000 suomalaista. He panivat itsensä täysillä peliin, ja heidän luovan hulluutensa ansiosta Pekka Haavistosta tuli presidentti. Tämä voi olla totta Runebergin päivänä 5. helmikuuta.

On myös toinen kertomisen arvoinen tarina, joka on totta jo tänään, 26. tammikuuta: noin 7100 ihmistä on 60 tunnin aikana lahjoittanut Haaviston kampanjaan 250 000 euroa. Yksittäiset pienlahjoitukset muodostavat yhteen kerättynä aivan valtavan summan.

Sillä rahalla näytetään nyt televisiossa lyhyitä mainospätkiä, joita myös Haaviston kannattajat ovat olleet tekemässä.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se yhteishenki, johon Haaviston kampanja on osoittanut suomalaisten kykenevän. Sitä ei voi millään rahalla ostaa. Ja sen vuoksi ilmaiseksi lahjoitettu luova hulluus on sata kertaa arvokkaampaa kuin 100 000 euroa.

Ja mikseipä melko lailla yhtä tärkeää olisi sekin yhteishenki, jota toiselle sijalle jääneen ehdokkaan, Sauli Niinistön, puolesta kampanjoineet osoittivat. Sillä hänenkin innoittaminaan monet tuhannet ihmiset ahkerasti, mutta hieman virallisemmin ja suuremmilla rahoilla, kampanjoivat.

Siispä eläköön luova hulluus, presidentti Pekka Haavisto ja kaikkien muidenkin ehdokkaiden vaalikampanjoihin osallistuneet!

Halukkaat voivat lahjoittaa sopivaksi katsomansa pienen summan osoitteessa haavisto2012.fi/lahjoita. Sitäkin arvokkaampaa on kertoa kahdelle tai kolmelle tuttavalleen äänestävänsä Haavistoa. Kaikkein tärkeintä on äänestää.

Presidentinvaalien jännitys tiivistyy huippuunsa. Tällä viikolla on julkaistu viisi mielipidekyselyä, joissa Pekka Haavisto ja Paavo Väyrynen ovat nousseet rinta rinnan ja jättäneet kauas taakseen muut ehdokkaat. Vaalien toisella kierroksella on vain toinen heistä. Kumpi, sitä eivät gallupit ratkaise, vaan sen päättävät liikkuvat äänestäjät.

Vaalien ensimmäisen kierroksen viimeiset tunnit ovat kaikkein tärkeimmät. Niiden aikana punnitaan kaikki se työ, jota ehdokkaat ja heidän tukijansa ovat tehneet. Kumman tahansa kärkiehdokkaan on mahdollista selättää toisensa, mutta on myös mahdollista, että vaalin ensimmäisen kierroksen tulos ratkeaa aivan äärimmäisen pienellä marginaalilla. Niinpä jokainen ääni todella ratkaisee.

Olipa toisella kierroksella sitten Haavisto tai Väyrynen, niin jo nyt voidaan sanoa, että kumpikin heistä on tehnyt pienen ihmeen. Väyrynen on osoittanut olevansa loputtoman väsymätön; kykenevänsä pysyttelemään politiikan kärjessä vuosikymmenestä toiseen, mutta voivansa silti aina yllättää - ja osaavansa viimeinkin myös nauraa, välillä jopa itselleenkin.

Haavisto puolestaan on osoittanut olevansa rakentava esimerkki kaikille suomalaisille kärsivällisyyden tarpeellisuudesta ja keskustelemisen merkityksestä; kykenevänsä nousemaan päivänpolitiikan yläpuolelle jopa oman eduskuntaryhmänsä puheenjohtajana; pystyvänsä tekemään mahdottomasta mahdollista ja yhdistämään erimielisiä ihmisiä yhteisten isojen tavoitteiden taakse.

Kaikki muutkin ehdokkaat ovat näissä vaaleissa olleet hyviä ja ehdottomasti jokaisen äänen arvoisia. Vaalien luonteesta johtuen toisella kierroksella voi olla vain kaksi ehdokasta. Tänään lauantaina monet pohtivat, ja huomenna sunnuntaina me kaikki yhdessä päätämme, kumpi toiselle kierrokselle menee, Väyrynen vai Haavisto.