Eurooppa-politiikassa olisi nyt vihreiden mentävä aukko linjanvedon suhteen. Kuten Pekka Sauri taannoin viisaasti totesi, “poliittisen puheen keskeinen ongelma on päämäärien hautautuminen välineiden alle.”

Suomen Eurooppa-politiikan määränpää ei ole vain hautautunut, vaan se vaikuttaa kadonneen kokonaan. Brysselistä käsin minusta näyttää siltä, että Helsingin Sanomien tämänpäiväisen pääkirjoituksen otsikkoa mukaillen Suomi muuttui neuvottelijasta neuvottomaksi.

On päässyt syntymään harha, että riippuisi meistä, miten Eurooppa makaa. Suomesta on tullut saari. Samanlainen tilanne on nyt Iso-Britanniassa, mutta Eurooppa ei ole riippuvainen edes niin suuresta saarimaasta; Suomesta vielä vähemmän.

Päämäärän kirkastamista tarvitaan nyt enemmän kuin edes euron luomisen aikoina. Vaan missä ovat ne Habermansinsa lukeneet suomalaiset poliitikot, jotka ottaisivat tämän linjanvetämisen hoitaakseen?

“Suomessa vuonna 2009 kuolleista pyöräilijöistä kahdeksan kymmenestä ajoi ilman kypärää”, valistaa YLE. Se, mikä jäi kertomatta on kuitenkin tämä: pyöräily on erittäin turvallinen liikennemuoto. Vuonna 2009 Suomessa kuoli 20 ihmistä pyöräonnettomuuksissa.

Pyöräilyn turvallisuus on parantunut merkittävästi jo 20 vuotta peräkkäin. 2011 voi jäädä historiaan ensimmäisenä vuotena sataan vuoteen, kun Suomessa kuolee alle 15 pyöräilijää. Vielä 1990-luvun puoliväliin asti Suomessa kuoli joka ikinen vuosi yli 70 pyöräilijää.

Tilanne oli synkkä kymmeniä vuosia. Se on kuitenkin parantunut niin merkittävästi, että on tällainen uutisointi on todella harmillista. Se ohjaa liikenneturvallisuuden parissa työskentelevien ihmisten rajallisia aikaresursseja täysin väärään suuntaan.

Miksi toistaa papukaijana, että kypärät sitä ja kypärät tätä?

Pyöräkypärät eivät ole taikakypäriä. Ne eivät estä onnettomuuksia tapahtumasta. Kypärä on pyöräilyssä lain mukaan välttämätön turvallisuusväline, joka vähentää onnettomuuksien seurauksia niiden tapahtuessa. Kypärän käyttö ei kuitenkaan vähennä onnettomuuksia, vaan siihen tarvitaan konkreettisia keinoja.

Pyöräilijöiden liikenneturvallisuus ei parane puhumalla kypäristä. On keskityttävä siihen, mikä onnettomuuksia aiheuttaa. Suurin osa liikenneonnettomuuksista tapahtuu risteyksissä. Suurin osa pyöräilijöiden kuolemista tapahtuu taajamien ulkopuolella. Lisäksi Suomessa yli puolet kuolemaan johtaneista pyöräonnettomuuksista kohdistuu yli 65-vuotiaisiin.

Erityisen turhauttavaa on, että toimittajat päästävät Liikenneturvan niin helpolla. Eivätkö Liikenneturvan edustajat muka oikeasti tiedä, että liikenneonnettomuuksien ehkäisyssä tärkeintä on keskittyä onnettomuuksia aiheuttavien tekijöiden muuttamiseen eikä niiden seurauksiin?

Totta kai jokainen liikenteessä mukana oleva pyöräilijä on vastuussa omasta käyttäytymisestään, mutta yrittämällä muuttaa pelkästään onnettomuuksien uhrien käyttäytymistä saadaan aikaiseksi vain uhrien paheksuntaa.

Todellisia tuloksia pyöräilijoiden liikenneturvallisuuden ratkaisevaksi parantamiseksi saadaan aikaiseksi ainoastaan siten, että Liikenneturva lopettaa väittämästä pyöräkypärien olevan taikakypäriä ja ryhtyy tekemään yhteistyötä pyöräilijöiden kanssa heidän liikenneturvallisuutensa parantamiseksi.

Samasta aiheesta:
Ovatko kypärät sittenkään paras keino parantaa pyöräilyn turvallisuutta?
Pyöräilyn vaaroja ei pidä liioitella
Pyöräily on erittäin turvallinen liikennemuoto
Pyöräilystä yhä turvallisempaa

Keskustelin lauantaina pitkään ja hartaasti entisen yliopisto-opettajani ja nykyisen Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtajan Juhana Aunesluoman kanssa Euroopan tilanteesta. Hän vertasi tilannetta kesään 1939. Ei sotilaallisesti, vaan siinä mielessä, että jokainen meistä tuntee luissaan, että jotain sellaista mullistavaa tulee tapahtumaan, johon ei voi itse vaikuttaa juuri mitenkään.

Aunesluoma vertasi tunnetta usvassa purjehtimiseen. Siltä tosiaan tuntuu. Tunne siitä, että kohta rystähtää,on voimakas. Epävarmuuden ilmapiiriä korostaa, ettei kukaan ole osannut määrittää, milloin rysähtää. Erityisen häiritseväksi kaiken tekee, ettei kukaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan.

Sunnuntaina Wolfgang Münchau antoi Financial Timesin kolumnissaan eurolle armonaikaa joulukuun 9. päivään asti. Samaa näkemystä toisti tänään Olli Rehn. Tämä arvio perustuu siihen, että 9.12.2011 järjestettävältä huippukokoukselta odotetaan tuloksia, jotka joko vakauttavat tilanteen tai syöksevät yhteisvaluutan tuhoon.

Ohessa on kaksi kuvaajaa, joiden on tarkoitus ilmentää sitä tilannetta, jossa juuri nyt olemme. Kukaan ei voi väittää tietävänsä, mitä taloudessa tapahtuu lähivuosien aikana, mutta seuraavat kymmenen päivää jäävät historiaan hetkinä, jolloin ne valinnat tehdään, joiden seurauksia me kaikki joudumme kantamaan kenties koko elämämme ajan.

Kummankaan kuvaajan tarkoitus ei ole antaa ymmärtää, että tilanne olisi räjähtämässä käsiin. Päinvastoin. Kuvaajien tarkoitus on näyttää, että on olemassa lukemattomia vaihtoehtoisia kehityskulkuja. Se, mitä lopulta tapahtuu, riippuu aina valitusta politiikasta - ja vain hyvin harvoin puhtaasti sattumasta.

Suomessa on ilmeisesti tulossa kuumat vaalit. En ole ihan varma milloin ja mitkä vaalit, mutta vaikuttaisi, että kunnallisvaalit ensi vuoden syksyllä.

Mitä väliä sillä on, kannattaako joku Pekka Haavisto Natoa vai ei? Olennaistahan on, että hänen huhutaan kannattavan. Jokainen yläastetta käynyt tietää, että sillä nyt ei varsinaisesti ole erityisemmin merkitystä, pitääkö jokin huhu paikkaansa vaiko ei. Riittää, että on huhu. Jos on huhu, niin se tarkoittaa, että asia voi ihan hyvin pitää paikkaansa.

Eli jos Haaviston huhutaan kannatavan Natoa, niin silloin hän voi myös kannattaa sitä. Älä yritä kiistää. Haavistohan palvoo Natoa. Jätkähän on oikea Nato-fani. Kannatatko kenties itsekin Natoa? Ahaa, olet siis Haaviston kanssa samaa mieltä, että

“En kannata Suomen NATO-jäsenyyttä. Nato-jäsenyys ei nyt ole ajankohtainen, mutta asiaa on voitava harkita tarvittaessa uudestaan. Suomella ei ole tällä hetkellä mitään sellaista turvallisuusvajetta, jonka NATO-jäsenyys ratkaisisi. Pidän tärkeänä periaatetta, että Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista päätetään aina kotimaassa, eikä niitä ratkaista Moskovassa tai Washingtonissa.”

Pelkkä vihjailu, että Haavisto kannattaa Natoa, vahvistaa vihreiden olevan pahoja sikapaskoja. Eli nykysuomeksi sanottuna porvareita.

Samahan tiedetään myös hommafoorumilla. Ilkeitä vihreitä sikapaskoja. Ihan vitun paskoja, koska kannattavat kaikkea sitä. No kaikkea sitä just. Sitä, mitä kannattavat. En minä tiedä, mitä ne kannattavat. Ihan vitun sama, mitä kannattavat. Koska ovat paskoja. No koska vittu ovat vihreitä. Eivätkä todellakaan mitään porvareita saatana! Vihreät, nehän on vittu kommareita. Vastustavat Natoa ja kaikkea muuta. Vitun kommarit.

Häh? Miten tämä liittyy yhtään mihinkään? Tulossahan on presidentinvaalit. Ensi vuoden keväällä, eikä syksyllä. Aivan.

On jälleen se aika vuodesta, kun talvi pääsee “yllättämään”. On siis syytä nostaa taas esiin niinkin seksikäs aihe kuin kadunylityspaikkojen talvikunnossapito. Helsingin keskustan suojatiet ovat nykyään talvisin erittäin vaarallisessa kunnossa.

Pahin vaara paikallistuu yleensä kohteisiin, joissa HKL vastaa raitiokiskojen talvikunnossapidosta ja jalkakäytävien talvihoitovastuut ovat “jonkun” toisen toimijan harteilla. Yleensä siis on jäänyt määrittelemättä tarkasti, kenen vastuulla suojateiden, keskikorokkeiden sekä ajoradan ja jalkakäytävän saranakohtien talvihoitaminen ovat.

Esimerkiksi Mannerhiemintiellä Kiasman ja Pikkuparlamentin välistä suojatietä (kymmeniä tuhansia ylityksiä vuorokaudessa) ei hoidettu viime talvena juuri lainkaan, vaikka jalkakäytävä, ajorata, kiskot ja kaikki muut paikat hoidettiin lähes joka päivä tip top kuntoon. Tilanne oli pitkälti sama Sokoksen ja Lasipalatsin välissä, joka on Suomen vilkkaimmin ylitettyjä suojateitä.

Tärkeintä on suorittaa hoito heti ensilumen satamisesta lähtien niin, että lumen ei anneta pakkautua teräsjääksi missään vaiheessa talvea. Muuten teräsjää seisoo paikallaan vappuun saakka ja paksuutta tulee joka päivä lisää. Mainitussa Kiasman ja Pikkuparlamentin välisessä kohdassa oli suojatien alku- ja loppupäissä helmi-maaliskuussa 2011 noin 8 cm paksuudelta jäätä, kun ajorata puolestaan oli sulana.

Käytännössä ylimääräinen 8 cm teräsjäinen kynnys tekee ajoradalta jalkakäytävälle ponnistamisen hengenvaaralliseksi muillekin kuin liikuntakykynsä osittain tai kokonaan menettäneille, mutta varsinkin heille. Keskisaarekkeet suojateiden välissä tuntuvat valitettavasti olevan täysin ei kenenkään vastuulla.

Jalankulkija joutuu ylittämään tällaisen kynnyksen ensin laskeutuessaan jalkakäytävältä ajoradalle, sitten noustessaan keskikorokkeelle, laskeutuessaan uudelleen ajoradalle ja vielä neljännen kerran noustessaan takaisin jalkakäytävlle. Raitiokiskojen kohdalla koko katu on pelkkää miinakenttää.

Käy todella sääliksi (ja kiukuksi) katsoa, kun ihmisten jalan liikkumista rajoitetaan vain siksi, että kadunylityspaikat eivät ole selkeästi kenenkään vastuulla ja jalankulkijat kiinnostavat virkamiehiä kutakuinkin nollan verran.

Tilanne on sama muissakin kaupunginosissa. Koska vyyhdin purkaminen on aloitettava jostain päästä, niin aloitetaan keskustasta. Siellä kun on eniten jalankulkijoita. Pitää siis määritellä kenellä on talvisin hoitovastuu keskustan kadunylityspaikoista. On määrättävä vastuullinen toimija, sille valvoja ja vastuun noudattamatta jättämisestä on seurattava sanktio.

Henkilö Sirainen ilmoitti, että henkilö Halosen pitää “haistella vähän ulkopuolista maailmaa, että ei tapahdu tällaisia kannanottoja”.

Maistellaan tätä ajatusta vielä. Siis henkilö Halonen ei saa esittää “tällaisia kannanottoja”, mutta henkilö Sirainen kyllä saa.

Lisää urbaania folklorea kollegani Markon kynästä:

Niskalaukaus = Ei kun mä tarkoitin että pitää olla niin tarkkana että voi laukoa puolustuksia vaikka niskastaankin, ei pääse kukaan selän takaa yllättämään.

Nappi otsaan = Pitäisi ommella nappi otsaan että jos housuista irtoaa nappi niin ei sitten tule yllätetyksi housut nilkoissa vaan voi ottaa varanapin otsasta.

Parantaako väkivallan ihannointi ja 1918-fantasiointi suomalaisuutta jollain tavalla, jota en ymmärrä? Yhteiskuntaa ei yksinkertaisesti tee millään tavalla paremmaksi kielikuvasto muiluttamisesta, saunan taakse viemisestä, varmistimen poistamisesta ja niin edelleen.

Tänään on seurattu erästä surrealistisimmista poliittisista tapahtumasarjoista aikoihin. Esittämällä ehdottavansa kansanäänestystä Kreikan velkapaketin ehdoista pääministeri George Papandreou pelasi upporikasta ja rutiköyhää. Se, kuka voitti ja kuka hävisi, on yhä mysteeri.

Päivän tapahtumat tiivistyvät tähän:

“The Greek PM either has or hasn’t resigned, there will or won’t be a referendum, there will or won’t be a unity government. More as I get it.”

On vaikea sanoa, oliko Papandreoun perimmäinen tarkoitus juonia Kreikan oppositio viime viikolla neuvotellun kriisipaketin taakse, vai uskoiko hän oikeasti kykenevänsä pakottamaan Saksan ja Ranskan hyväksymään sen, että Kreikka mahdollisesti ajautuisi hallitsemattomaan vararikkoon torjumalla kriisipaketin ehdot - ja käynnistäisi siten potentiaalisesti ns. meltdownin, eli euron ytimen sulamisen ranskalaisten ja saksalaisten pankkien vastuiden lauetessa.

Joka tapauksessa se, ettei Kreikan kansanäänestystä tule, tarkoittaa, että euro ei ylipäätään kestä kansanäänestyksiä. Se on demokratian kannalta todella huolestuttavaa. Kyse on siitä, että eurosta ei yksinkertaisesti voi nykyisten sääntöjen mukaan erota. Sellaista ovea, joka johtaisi ulos eurosta ei ole rakennettu.

Viime yönä Merkel ja Sarkozy tosin ilmoittivat Papandreoulle, että eurosta pääsee ulos äänestämällä. Sääntöjä siis muutettiin lennosta. Ja niitä tullaan varmasti muuttamaan vielä useita kertoja. Se on myrkyllistä politiikan hyväksyttävyydelle kansalaisten silmissä, mikä on euron kriisin yksi huolestuttavimmista piirteistä. Säännöt on sovittava. Ne on sovittava demokraattisesti. Ja niistä on pidettävä kiinni.

Kreikan sisäpoliittinen tilanne (hallitus menetti enemmistönsä) kuitenkin johti ennen puolta päivää siihen, että Merkelin ja Sarkozyn hetkellisesti tarjoama hätäuloskäynti meni kiinni. Se sulkeutui pysyvästi sillä, että kansanäänestystä ei tule. EU:sta voi kyllä sopimuksen mukaan erota vapaaehtoisesti itse, mutta eurosta ei.

Eurosta voi erota vain eroamalla EU:sta. Sekä eurosta että EU:sta erottaminen on sen sijaan yhtä tulkinnanvarainen ja tilannesidonnainen kysymys kuin Papandreoulle kehitetty uloskäynti umpimuuratusta talosta. Siksi esimerkiksi Iso-Britanniassa on pohdittu sitä, mitä tapahtuisi, jos talo alkaisi sortua.

Papandreun poliittinen tulevaisuus on liipasimella huomenna, kun Kreikan parlamentti äänestää hänen luottamuksestaan. Papandreou tosin menetti tänään enemmistönsä Kreikan parlamentissa, mutta huomiseen mennessä se lienee kerätty jälleen takaisin. Huomenna voi siis jälleen tapahtua lähes mitä tahansa.

Euroopan taloudellista, poliittista ja sosiaalista tulevaisuutta sen sijaan painavat paljon, paljon Kreikkaa suuremmat huolet. Niistä raportoi BBC:n taloustoimittaja Paul Mason. Suosittelen seuraamaan hänen raporttejaan, sillä 1930-luvun tapahtumilla ja epämääräisellä tunteella vatsan pohjalla, jota euron kriisi aiheuttaa, on todella valitettavan paljon yhteistä.