Kuva: BBC World Service

Jännää, miten selvästi ydinvoima jakaa näkemyksiä sukupuolen mukaan.

Taloustutkimus kysyi YLEn toimeksiannosta ydinvoimasta toukokuussa 2008. Silloin naisista 68 prosenttia sanoi ydinvoimalle ei, kyllä 19 prosenttia. Miehistä 50 prosenttia oli rakentamisen kannalla, 39 prosenttia puolestaan sitä vastan. Silloin kaikista vastaajista 53 prosenttia ei halunnut lisää ydinvoimaa ja 34 prosenttia halusi.

Taloustutkimus kysyi YLEn toimeksiannosta ydinvoimasta jälleen elokuussa 2009. Tuolloin naisista 73 prosenttia sanoi ei ydinvoimalle, 20 prosenttia kyllä. Miehistä 56 prosenttia oli rakentamisen kannalla, 37 prosenttia sitä vastaan. Tuolloin kaikista vastaajista 55 prosenttia ei halunnut lisää ydinvoimaa ja 38 prosenttia halusi.

Nyt maaliskuussa 2010 naisista 64 prosenttia sanoo ei ydinvoimalle ja 18 prosenttia kyllä. Miehistä 51 prosenttia on rakentamisen kannalla ja 31 prosenttia sitä vastaan. Nyt kaikista vastaajista 47 prosenttia ei halua lisää ydinvoimaa ja 35 prosenttia haluaa.

Kyselytutkimuksista selviää, että kansalaisten parissa lisää ydinvoimaa haluavien määrä on pysynyt melko tasaisena. Lisäydinvoiman rakentamista vastustavien määrä on hiljalleen vähentynyt yli puolesta hieman sen alle. Sen sijaan päättäjien enemmistö on ollut ydinvoiman lisärakentamisen kannalla koko 2000-luvun.

Jostain kumman syystä sukupuolella on aivan valtava merkitys tässä kysymyksessä. Miten sukupuoli liittyy siihen mitä sähköntuotantomallia kannattaa?

Demari saavutti epävirallisen kannanmuodostuksen selvyyden suomenmestaruuden ydinvoimaa käsittelevässä pääkirjoituksessaan.

“Mitä selvityksiä nyt tarvitaan, kun kerran asia on vihreille ainakin heidän omasta mielestään täysin selvä”, kysyy Demari. “Mutta ydinvoimaloiden rakentamista ei estä myöskään vihreiden pysyminen hallituksessa”, jatkaa Demari. “Nämä ovat sinänsä tärkeitä kysymyksiä, joita on varmaankin tutkittu ja joita pitää jatkossakin tutkia riippumatta siitä, mitä vihreät niiden selvittämisestä vaativat”, Demari edelleenkin jatkaa.

Demarin mielestä “tärkeitä kysymyksiä” siis sekä kannattaa “tutkia riippumatta siitä, mitä vihreät vaativat” että “mitä selvityksiä nyt tarvitaan, kun kerran asia on vihreille ainakin heidän omasta mielestään täysin selvä”, “mutta ydinvoimaloiden rakentamista ei estä myöskään vihreiden pysyminen hallituksessa”.

Tulipahan ainakin Demarin kanta selväksi. Voiko kantaansa enää edes selvemmin muotoilla kuin Demari?

Samaan hengenvetoon on todettava oma vaatimaton mielipiteeni. Vaikka ydinvoima-ala on miljardeineen tällä hetkellä niskan päällä, päätös ydinvoiman lisärakentamisesta on kaikkea muuta kuin tehty. Asiasta päättävän eduskunnan enemmistön kanta ei ole lukkoon lyöty.

Puhe ydinvoiman renessanssista on vahvasti liioiteltua lobbausta. Suomen ulkopuolella ydinvoiman lisärakentamiseen suhtaudutaan suurella varauksella. Kyse on pääasiassa taloudellisista riskeistä. USA:ssa ydinvoimalan rakentaminen on liian kallista, jotta markkinoilla riittäisi halua toteuttaa uusia ydinvoimaloita ilman valtion merkittävää tukea.

Jos vihreiden siirtymisellä oppositioon saataisiin aikaan päätös, ettei lisää ydinvoimaa rakenneta, olisi oppositioon siirtyminen järkevää. Oppositiosta ei kuitenkaan vaikuteta hallituksen esityksen sisältöön. Koska Suomen hallitus joka tapauksessa tekee esityksen ydinvoiman lisärakentamisesta, kaikki voimat on nyt keskitettävä esityksen sisältöön ja sen käsittelyyn eduskunnassa.

Kuva: GucciBear

Mistä tietää, että kasvisruoasta on pian tulossa valtavirtaa? Natsikortista.

Mistä tietää varmimmin, milloin jokin yhteiskunnallinen aihe on murtautumassa marginaalista keskikentän kysymykseksi? Kun Aarno “Loka” Laitinen röhkii aiheesta Iltalehdessä.

Mitä lähempänä minkä tahansa ex-marginaaliasian valtavirtaistuminen on, sitä varmempaa on, että Laitinen aloittaa viivytystaistelun ilmiötä vastaan vertaamalla kulloistakin muutosagenttia Hitleriin.

Kun Laitisen kolumni sisältää ilmaisut “esikuva historiassa”, “Adolf Hitler”, “1930-luku”, “Saksan kansa”, “kasvisdieetti”, “koko maa”, “pakollinen kasvispäivä”, “Saksan asevarustelu”, “Hitlerin hovi”, “kasvispäivät”, “natsijohtajat”, “Göring”, “Himmler”, “Speer”, “vegaaninatsit”, “Hitlerin esimerkki” ja – oma ehdoton suosikkini – “Mannerheimin 75-vuotispäivät” , voidaan varsinaisen peliajan todeta päättyneen ja jälkipelin alkaneen.

Liha, jota naamaamme tyytyväisinä lätämme, ei todellakaan ole mitään gourmetpihviä, vaan pääasiassa bulkkijauhelihaa. Yhdessäkään suomalaisessa peruskoulussa ei tarjoilla mitään sellaista liharuokaa, jonka korvaaminen kasvisaterialla yhtenä päivänä viikossa aiheuttausi koululaisille minkäänlaisia ravitsemuksellisia puutteita.

Päin vastoin: jos lihaa syötäisiin nykyistä vähemmän, mutta sen laatuun panostettaisiin enemmän, ruoka paitsi maistuisi paremmalta, eläimet voisivat paremmin ja suomalaista maataloutta tarvitsisi tukea nykyistä vähemmän, koska lihan arvo ravintoketjussa nousisi takaisin sille kuuluvaan asemaan.

Lihan jokapäiväistymisen seurauksena käsityksemme siitä, mikä tekee ruoasta hyvää, on hämärtynyt pahasti. Se, että lihaa on ”pakko” saada joka aterialla kolmesti päivässä tai muuten puutostaudit, hammasmätä, allergiat ja anoreksiat muka leviävät, on pelkkä psykologinen harha.

Lihapakkomielteemme johdosta ruoan maku on vain muutaman vuosikymmenen aikana kärsinyt yleisesti ja laatu heikentynyt merkittävästi. Syömme enemmän lihaa kuin koskaan, mutta samalla epäterveellisemmin kuin milloinkaan. Lihapainotteinen ruokavaliomme tulee meille kalliiksi sekä yksilötasolla broilerihyllyn edessä että yhteiskuntatasolla veroina, tuotantotukiaisina, ylipaino-ongelmana ja päästöinä.

Lihansyönnistä ei tarvitse luopua kokonaan. Meatless monday ei aiheuta keripukkia. Voiko joku oikeasti väittää vakavalla naamalla kasvisruokapäivän kerran viikossa vähentävän koululaisten valinnanvapautta? Onko koululaitos muutoinkaan niin kovin “vapaa”?

Kuva: Danilo.

Ilmastonmuutoksen kiistäminen elää ja voi hyvin. Monet ovat yhä varmoja, ettei ihmisten toiminta aiheuta ilmaston lämpenemistä. Esimerkiksi kokoomuksen taannoisen eurovaaliehdokkaan Ari Vatasen mukaan ilmastonmuutos on vain vihreän liikkeen keksimä salaliitto.

Jukka Huhta kuvaa ilmastonmuutosskeptikoiksi itseään kutsuvia “ilmastoänkyröiksi”. Huhdan mukaan liike “muistuttaa tieteellisen tiedon kiistämisessään monin tavoin kreationisteja, jotka vastustavat luonnontieteellistä käsitystä lajien synnystä ja kehityksestä.”

Itseäni on pitkään mietityttänyt tässä oudossa väittelyssä, miten ilmastonmuutoksen kiistäjät selittävät ilmastonmuutoksen jälleenvakuutusyhtiöille jo nyt aiheuttamat lisäkulut. Kiistäjät tietty sivuuttavat kustannusten nousun väittämällä, että huoli ilmastosta on vakuutusalalle vain mainio keino rahastaa ihmisten hyväuskoisuudella.

Mutta jos ilmastonmuutos olisi turha huoli, joka muka lihottaa vakuutusyhtiöiden taseita, kuinka on selitettävissä, että juuri jälleenvakuutusyhtiöt vaativat päättäväisiä toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi? Miksi, jos ihmisten sinisilmäisyys on kerran niin hyvä bisnes?

Miksi maailman kaikki vakuutusyhtiöt ja rahoitusmarkkinat ylipäätään huomioisivat ilmastonmuutoksen vaikutukset toiminnassaan, kun tulisi halvemmaksi olla tekemättä mitään? Ovatko rahoitusmarkkinat salaliitossa vihreiden kanssa?

Terveeseen skeptismiin kuuluu varovaisuusperiaatteen noudattaminen. Siihen perustuu myös terve liiketoiminta. Ilmastonmuutoksen kiistäminen ei ole tervettä skeptismiä, vaan luonteeltaan patologista. Ilmastonmuutosskeptismi on venäläistä rulettia.

Koska jälleenvakuuttajilla ei yksinkertaisesti ole varaa patologiseen skeptismiin, yhtiöt laskevat riskin ilmastonmuutoksesta olevan erittäin suuri – ja kallis. Lisäksi vain niillä on vakuutuksia, joilla on varaa vakuutuksiin. Muille riski on vielä suurempi ja kalliimpi.

Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko ilmasto- ja energiapolitiikasta herättelee ihmisiä pohtimaan omiin elämäntapoihinsa liittyviä valintojaan. Hienoa, että meidän on vielä mahdollista valita, miten päätämme elää. Mikäli emme vapaaehtoisesti muuta omia elämäntapojamme, sahaamme omaa oksaamme. Kavennamme itse omaa valinnanvapauttamme, ellemme ymmärrä valintojemme ja vapautemme merkitystä.

Ruoan asema on valinnoista keskeisimpiä. On selvää, että vuonna 2050 lähes 10 miljardia ihmistä ei voi syödä samalla tavalla kuin olemme tottuneet syömään 1970-luvulta tähän asti. Jos myönnämme, ettei maapallo voi olla kauttaaltaan vain peltoa, meidän on muutettava ruokailutottumuksiamme. Muutoin tarvitsemme yli planeettamme verran maata, jotta voisimme ruokkia karjaa, josta 10 miljardia ihmistä voisi kukin syödä vuodessa 76 kiloa lihaa ja montakymmentä kiloa juustoa.

Elintapojen vapaaehtoista muutosta vastustetaan voimakkaasti. Suuri osa vastustuksesta kohdistuu juuri keskusteluun lihansyönnin vähentämisestä. Valinta kuvataan mustavalkoiseksi joko–tai-tilanteeksi, jossa lihaa joko syödään joka päivä joka aterialla tai sitten ollaan automaattisesti pelkästään ituja ja papuja popsivia kalpeaihoisia ja työtävieroksuvia vegaani-hippi-anarkisti-kommunisti-totaalikieltäytyjä-narkomaaneja.

Yhtä lailla monet yksioikoiset vaatimukset vähentää lihansyöntiä ruokkivat tätä hyödytöntä manikealaista vastakkainasettelua. Omien valintojen vaikutusten pohtiminen ei voisi tällaisessa tulehtuneessa keskusteluilmapiirissä kohdata juurikaan hedelmättömämpää maaperää.

Itse olen syönyt koko ikäni lihaa, mutta esimerkiksi broilerin syöminen on nykyään ajatuksena vastenmielinen. Samaten kuin lihan syöminen muutenkaan joka aterialla 52 viikkoa vuodessa. Teollisesti tuotettu liha ei ole makuelämyksenä houkutteleva.

Omasta puolestani olen viimeiset kaksi vuotta syönyt lihaa suurin piirtein kerran viikossa enkä ole tuntenut mitään menettäneeni. Varsinkaan, koska silloin, kun syön lihaa, syön vain laadukasta lihaa. En suurin surminkaan työntäisi enää minkäänsortin sekundasössöä suuhuni.

Vanhakin koira voi oppia uusia temppuja keittiössä. Se edellyttää kuitenkin oman ajattelunsa kriittistä tarkastelemista. Siihen ei voi pakottaa ketään, kuten vähentämään lihansyöntiäkään. Tosiasiat kannattaa silti tunnustaa. Ellemme valitse itse, valinnat tapahtuvat tulevaisuudessa meidän puolestamme ja omaa tahtoamme vastaan markkinatilanteessa, jossa lihan ja monen muun asian hinnat karkaavat kustannusten nousun vuoksi kauas ulottumattomiimme.

Kuva: labadieauto

Suomen Kuvalehdessä oli kiinnostava artikkeli autoteollisuuden muutoksesta (SK 24/2009). Brontosaurus horjuu, koska auton matka suunnitelupöydältä kaupan vitriiniin kestää neljä vuotta. Lamaan täysin valmistautumattoman alan visioissa kiiltelivät vielä vuosi sitten aina vain suuremmat moottorit, kaupunkioloissa erittäin epäkäytännölliset raskaat lava-autot ja panssarivaunun kokoiset sadan tonnin statuksenkohottajat.

Juttua lukiessani käsitykseni mainosteollisuuden erinomaisista taidoista luoda ihmisille subjektiivisia tarpeita vahvistui entisestään. Auto on mitä hyödyllisin apuväline ja kulkuneuvo, mutta nämä perustarpeet autoteollisuus oli täyttänyt jo viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Siispä maastureista tehtiin trendikkäitä “kaupunkiautoja”. Mitä raskaampi auto, sitä kalliimpi hinta – ja mitä kalliimpi auto, sitä korkeampi sosiaalinen asema.

Autoja on tietysti aina kaupattu lupauksilla nousevasta statuksesta. Ongelma on, että viime vuosina autoista on tullut entistäkin suurempia ja painavampia, mikä on väistämättä lisännyt päästöjä. Samalla myös koon ja painon merkitys ovat korostuneet auton hankintaperusteina. Hinta ei nousukausina ole este keskiluokan ponnistaessa kohti unelmaa kotikutoisesta aristokratiasta, eivätkä ympäristö ja taloudellisuus vielä paina keskiluokan vaakakupissa yhtä paljon kuin sosiaalinen asema.

Koska jokaisen ihmisen on päästävä päivittäin paikasta toiseen, tarvitaan kulkuneuvoja. Tarvitseeko kaupunkilainen töihin päästäkseen ketterää pikkuautoa vai raskasta maasturia on mitä kiehtovin sosiaaliseen statukseen liittyvä henkilökohtainen valinta. Ilmoilla on onneksi jo vihjeitä, että ympäristötietoisuus sosiaalisen aseman tuntomerkkinä vahvistuu.

Se, tarvitsevatko kaupunkilaiset töihin pääsemiseen autoa, vai esimerkiksi metroa, on kuitenkin mitä poliittisin päätös. Kyseessä ovat myös yhteiskuntataloudellisesti isot rahat. Suvujoituuko liikenne rakentamalla lisää teitä yhä isommille autoille – vai sijoittamalla joukkoliikenteeseen tekemällä siitä nopeaa, luotettavaa, kattavaa, helppokäyttöistä, edullista ja mukavaa?

Kuva: Dirk Gently

Tein tänään kaupunginvaltuuston kokouksessa aloitteen melun torjumiseksi. Esitin, että kaupunki omilla toimillaan vaikuttaa siihen, että melun torjumisen tärkeys ymmärretään ja melun valvonta otetaan osaksi keinovalikoimaa. Samalla lisätään tiedottamista.

Melu on kasvava ongelma kaupungeissa. Yli 300 000 ihmistä asuu Helsingissä yli 55 desibelin melualueella. Tutkija Outi Ampujan mukaan keskeinen syy melun lisääntymiseen kaupungeissa on, ettei asiaa mielletä todelliseksi ongelmaksi, vaan siihen suhtaudutaan väheksyen.

Asia on hyvin ajankohtainen. Tietoisuus melun haitallisista vaikutuksista ei ole voinut mennä ohi keneltäkään, joka vähääkään seuraa yleisönosastoilla käytävää keskustelua. Eri lehdissä asiasta on kirjoitettu useita erittäin hyviä puheenvuoroja.

Melun poistaminen kokonaan lienee mahdotonta. Siksi sen vähentäminen on olennaista.

Ensimmäinen edellytys melun vähentämiseksi on, että ongelman tunnustetaan olevan todellinen eikä sitä vähätellä. Toinen edellytys on, että melun aiheuttamiseen puututaan olemassa olevien säädösten puitteissa. Melunormeja on noudatettava siinä kuin muitakin sääntöjä. Vasta sen jälkeen on pohdittava nykynormien muuttamista, jos tarvetta ilmenee.

Siksi avainasemassa on poliisin puuttuminen melun ylimääräisen aiheuttamiseen. Se ei onnistu, ellei meluongelman olemassaoloa tunnusteta eikä siihen siksi panosteta riittävästi resursseja.

Jotta melua siis ruvetaan vähentämään, tarvitaan ensin näkemys siitä, että melua todella on vähennettävä.