Kuva: labadieauto

Suomen Kuvalehdessä oli kiinnostava artikkeli autoteollisuuden muutoksesta (SK 24/2009). Brontosaurus horjuu, koska auton matka suunnitelupöydältä kaupan vitriiniin kestää neljä vuotta. Lamaan täysin valmistautumattoman alan visioissa kiiltelivät vielä vuosi sitten aina vain suuremmat moottorit, kaupunkioloissa erittäin epäkäytännölliset raskaat lava-autot ja panssarivaunun kokoiset sadan tonnin statuksenkohottajat.

Juttua lukiessani käsitykseni mainosteollisuuden erinomaisista taidoista luoda ihmisille subjektiivisia tarpeita vahvistui entisestään. Auto on mitä hyödyllisin apuväline ja kulkuneuvo, mutta nämä perustarpeet autoteollisuus oli täyttänyt jo viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Siispä maastureista tehtiin trendikkäitä “kaupunkiautoja”. Mitä raskaampi auto, sitä kalliimpi hinta – ja mitä kalliimpi auto, sitä korkeampi sosiaalinen asema.

Autoja on tietysti aina kaupattu lupauksilla nousevasta statuksesta. Ongelma on, että viime vuosina autoista on tullut entistäkin suurempia ja painavampia, mikä on väistämättä lisännyt päästöjä. Samalla myös koon ja painon merkitys ovat korostuneet auton hankintaperusteina. Hinta ei nousukausina ole este keskiluokan ponnistaessa kohti unelmaa kotikutoisesta aristokratiasta, eivätkä ympäristö ja taloudellisuus vielä paina keskiluokan vaakakupissa yhtä paljon kuin sosiaalinen asema.

Koska jokaisen ihmisen on päästävä päivittäin paikasta toiseen, tarvitaan kulkuneuvoja. Tarvitseeko kaupunkilainen töihin päästäkseen ketterää pikkuautoa vai raskasta maasturia on mitä kiehtovin sosiaaliseen statukseen liittyvä henkilökohtainen valinta. Ilmoilla on onneksi jo vihjeitä, että ympäristötietoisuus sosiaalisen aseman tuntomerkkinä vahvistuu.

Se, tarvitsevatko kaupunkilaiset töihin pääsemiseen autoa, vai esimerkiksi metroa, on kuitenkin mitä poliittisin päätös. Kyseessä ovat myös yhteiskuntataloudellisesti isot rahat. Suvujoituuko liikenne rakentamalla lisää teitä yhä isommille autoille – vai sijoittamalla joukkoliikenteeseen tekemällä siitä nopeaa, luotettavaa, kattavaa, helppokäyttöistä, edullista ja mukavaa?

Kuva: Dirk Gently

Tein tänään kaupunginvaltuuston kokouksessa aloitteen melun torjumiseksi. Esitin, että kaupunki omilla toimillaan vaikuttaa siihen, että melun torjumisen tärkeys ymmärretään ja melun valvonta otetaan osaksi keinovalikoimaa. Samalla lisätään tiedottamista.

Melu on kasvava ongelma kaupungeissa. Yli 300 000 ihmistä asuu Helsingissä yli 55 desibelin melualueella. Tutkija Outi Ampujan mukaan keskeinen syy melun lisääntymiseen kaupungeissa on, ettei asiaa mielletä todelliseksi ongelmaksi, vaan siihen suhtaudutaan väheksyen.

Asia on hyvin ajankohtainen. Tietoisuus melun haitallisista vaikutuksista ei ole voinut mennä ohi keneltäkään, joka vähääkään seuraa yleisönosastoilla käytävää keskustelua. Eri lehdissä asiasta on kirjoitettu useita erittäin hyviä puheenvuoroja.

Melun poistaminen kokonaan lienee mahdotonta. Siksi sen vähentäminen on olennaista.

Ensimmäinen edellytys melun vähentämiseksi on, että ongelman tunnustetaan olevan todellinen eikä sitä vähätellä. Toinen edellytys on, että melun aiheuttamiseen puututaan olemassa olevien säädösten puitteissa. Melunormeja on noudatettava siinä kuin muitakin sääntöjä. Vasta sen jälkeen on pohdittava nykynormien muuttamista, jos tarvetta ilmenee.

Siksi avainasemassa on poliisin puuttuminen melun ylimääräisen aiheuttamiseen. Se ei onnistu, ellei meluongelman olemassaoloa tunnusteta eikä siihen siksi panosteta riittävästi resursseja.

Jotta melua siis ruvetaan vähentämään, tarvitaan ensin näkemys siitä, että melua todella on vähennettävä.

Suomen ja koko Euroopan poliittinen muoto näyttää kymmenen vuoden kuluttua hyvin erilaiselta kuin nyt. Poliittisen muutoksen suuntaviivat näkyvät jo europarlamentin uudessa koostumuksessa. Murros koittaa Suomessa vuosien 2015 ja 2019 eduskuntavaaleissa. Ensimmäiset siirtymät tapahtuvat jo vuonna 2011.

Kuva: Jacco Lammers

Perinteinen työväenkysymyksen ympärille kerääntynyt vasemmisto murenee. Duunareista menestyvimmät äänestävät Kokoomusta ja pettyneet Persuja. Sdp:lle ja Vasemmistoliitolle jäävät vain kaikkein uskollisimmat vanhat kannattajat – uusia ei enää juuri rekrytoidu. Koulutettu keskiluokka äänestää kaupungeissa Vihreitä ja maaseudulla Keskustaa.

2000-luvulla oikeisto koostuu globalisaation myötä menestyjiksi itsensä mieltävistä ja sellaisiksi haluavista. Meklarilla ja hyväpalkkaisella putkimiehellä on yhteinen tavoite: nauttia elämän materiaalisista iloista täysillä.

Oikeisto siis hedonisoituu. Siispä oikeisto äänestää Kokoomusta. Nekin, jotka eivät ole vielä saaneet runsauden hedelmistä osaansa, mutta ovat varmoja tulevasta menestyksestään, antavat äänensä Kokoomuksen lupaukselle katkeamattomasta nautinnosta ja ikuisesta talouskasvusta. Ne, jotka eivät menesty, eivät vain ole ymmärtäneet Kokoomuksen viestiä. Oikeisto siis myös idealisoituu.

Vasemmistoa äänestävät vielä jonkin aikaa päähänpotkittujen puolia pitävät. Päähänpotkitut itse äänestävät Persuja. Heillä ei ole enää yhteistä tavoitetta. Puolustajat haluaisivat puolustamiensa nauttivan elämästä, mutta päähänpotkitut itse ovat sitä mieltä, että puolustajat sekä holhoavat että kusettavat heitä. Vasemmisto siis sekä kutistuu että kyynistyy.

Persujen äänestäjistä niille, jotka eniten suitsisivat maahanmuuttoa, oikeisto ja vasemmisto ovat valkoisia ja punaisia. He taistelevat maahanmuuttoa ja “kommunisteja” vastaan.

Persuista ne, joilla on muitakin kuin maahanmuuttosyitä, protestoivat epätasaista tulonjakopolitiikkaa vastaan. He ovat maaseudun vähäosaisten perillisiä ja äänestävät Kepua vastaan.

Ne persut, jotka ennen äänestivät vasemmistoa, äänestävät nyt ja tulevaisuudessa sekä oikeistoa että vasemmistoa vastaan antamalla äänensä laitaoikeistolle.

Vasemmisto siis todella kutistuu ja kyynistyy, kunnes sen ote vallasta lopulta kirpoaa. Kun se tapahtuu, päähänpotkittuja puolustava koulutettu vasemmisto siirtävät kannatuksensa muualle. Loput menevät kohti laitavasenta ja jättävät äänestämättä.

2000-luvulla Kepua äänestävät maaseudun ja pienten kaupunkien hyväosaiset – ne joilla riittää myötätuntoa elämän menettäjiä kohtaan ja jotka eivät siksi äänestä Kokoomusta. Kepulta valuu kuitenkin yhä enemmän ääniä Persuille samoista syistä kuin Sdp:ltä ja Vasemmistoliittolta: vähemmän koulutettu väki tuntee katkeruutta muita kohtaan.

Vihreitä ja Kepua yhdistää hyvinvointiliberaali aate. Nyt puolueita erottaa vielä erittäin voimakkaasti suhtautuminen ympäristöön. Persujen kahmiessa pienituloisen ja vähän koulutetun väestön ääniä Vihreiden ja Kepun välit saattavat kuitenkin lämmetä aiempaa paremmiksi, sillä samalla Kepun nyt julkilausuma luontokäsitys siirtyy lähemmäs Vihreitä. Puolueita erottava suhde kaupungistumiseen ja aluepolitiikkaan pitänee yllä vastakkainasettelua jatkossakin.

Vihreät kasvavat kutistuvan vasemmiston kyynistyessä. Vihreiden äänestäjät ovat Suomen koulutetuinta väestöä, joten Vihreiden ja Suomen edut ovat yhteneviä: koulutustason kasvaessa ja kaupungistumisen edetessä Vihreiden äänestäjäpohja laajenee. Samalla Vihreät keräävät yhä lisää ääniä oikeiston hedonismia karttavilta menestyjiltä. Vihreiden ongelma on kuitenkin sama kuin kaikkien muiden  puolueiden paitsi Persujen ja jossain määrin Kokoomuksen: muiden menestyksen katkeroittamat vähempiosaiset eivät suhtaudu suopeasti kuin laitaoikeistoon ja osa identiteettisyistä maltilliseen oikeistoon.

Merkitsevänä poliittisena jakolinjana säilyvät tulonjakokysmykset. Niiden rinnalle nousevat kuitenkin entistä voimakkaammin koulutustasosta kumpuavat käsitykset ympäristöstä ja sosiaalisesta tasavertaisuudesta. Globalisaatioksi kutsuttu yhteiskunnan rakennemuutos jakaa ihmiset yhä selkeämmin menestyjiin ja menettäjiin. Samalla yhteiskunnallinen epävarmuus arkipäiväistyy. Puolueiden väliset voimasuhteet tulevatkin ympäri Eurooppaa määrittymään sen mukaan, millaisia keinoja puolueet tarjoavat ihmisille epävarmuuden hallitsemiseksi. Hyvinvointivaltio kaipaakin kipeästi uudistajia ja ympäristö vastuunkantajia.

Lamantorjunta ei ole koskaan ollut näin helppoa: kuluttamalla lama väistyy hetkessä! Mitä isompia ja kalliimpia kotimaisia tomaatteja, taulutelevisioita, kanootteja, kylpylälomia, pienteatterilippuja, ruisleipää, villasukkia ja luistimia ostamme, sitä varmemmin ja nopeammin uusi, onnellinen, kestävä ja pitkä nousukausi alkaa. Eläköön kulutuselvytys!

Kuva: discoverblackheritage

Lama pysyy vastakin poissa, kun ikkunoista poistetaan vanhat risat tiivisteet ja korvataan lämpövaje lisäämällä energiantuotantoa. Tätä kutsutaan ydinelvyttämiseksi. Pari kolme kaukolämpöydinvoimalaa lämmittää kivasti ja maksaa vain 10-15 miljardia euroa, eli ei juuri mitään. Sivutuotteena syntyvää sähköä voidaan myydä vaikka ruotsalaisille, koska energia ei ole enää tuotannontekijä, vaan tuote.

Näin talvella erityisen tehokkaaksi todettu ydinelvytyksen muoto on avata kaikki ikkunat ja päästää turha lämpö kerralla ulos. Lämmittämällä talo uudestaan nollasta 24:een asteeseen vaikka kerran viikossa lama pakenee nopeammin kuin edes vilusta värisevien varisten varpaat ehtivät lämmetä. Samalla sisäilma raikastuu kivasti.

Kova sana on myös “rakenteellinen elvytys”. Sillä on hauskasti eri merkitys maan eri osissa. Eteläsuomalaisessa talousmurteessa se merkitsee “rakenteellisten uudistusten tekemistä”, eli menojen ennaltaehkäisyä, eli mitä tahansa toimenpidettä, joka pienentää julkisen talouden menoja, eli torjuu tästä lamasta seuraavaa lamaa, eli on oikein.

Keskustaenemmistöisissä kunnissa se taas tarkoittaa korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen kumoamista ja koskiensuojelulain muuttamista, jotta Vuotoksen ja Kollajan tekoaltaat voidaan rakentaa. Tämä on sitä verta solidaarinen elvytyksen muoto, että sillä torjutaan lamaa paitsi Suomessa, myös kaikissa niissä EU-maissa, joissa riittää halpaa rakennustyövoimaa.

Koska elvyttämisellä ei tavoitella vain pikavoittoja, vaan pitkän ajan kestävyyttä, auttaa myös, että poistetaan ruoan arvonlisävero, perintövero, tulovero, leimavero, koiravero ja kauppojen tukahduttavat aukiolorajoitukset sekä siirretään mahdollisimman monta valtion työpaikkaa Kehä kolmosen ulkopuolelle.

Toimivaksi tiedetään myös jo edellisestä lamasta tuttu puolustuselvytys, eli hankintamäärärahojen kasvattaminen. Juuri mikään ei elvytä yhtä tykisti kuin 57 kpl F/A-18 Hornetteja. Vaivainen sadan miljoonaan euron tasokorotus on nynnyjen touhua.

Juuri nyt kaikkein houkuttelevin tapa torjua lamaa on masinointielvytys. Annoin masinoida itseni osallistumaan Lex Nokian kaatamiseen pyrkivän TV-mainoksen rahoittamiseen. Sinne meni 20 egeä sekunnin tuhannesosassa täysin tuntemattomille amatööreille, niin että hulahti! Jos sillä rahalla ei lama kaadu, niin toivottavasti edes Lex Nokia.

Pekka Wahlstedt arvioi Uutispäivä Demarissa 20. lokakuuta, että Tommi Uschanovin pamfletti Mikä vasemmistoa vaivaa? on “pakollista luettavaa kaikille, jotka pitävät itseään vasemmistolaisina”.

Itse sanoisin asian olevan jokseenkin päinvastoin. Poliittiseksi aikalaispuheenvuoroksi Uschanovin harvinaisen sujuvasti kirjoitettu teos on pakollista luettavaa kaikille, jotka ylipäätään ovat kiinnostuneita päivänpolitiikan taustalla vaikuttavista filosofis-poliittisista virtauksista. Erityisesti niille, jotka eivät pidä itseään vasemmistolaisina.

Teos käsittelee vasemmistoa, mutta sen viesti koskee yhtä lailla kaikkia poliittisia ryhmittymiä – muitakin kuin vain puoluepoliittisia ryhmiä. Uschanovin teesit ovat hyödyllistä ajateltavaa ja valtaosa niistä on sellaisinaan yleistettävissä ohjeiksi kaikille poliittisille toimijoille.

Erityisen merkittäviä ovat Uschanovin havainnot psykologisen pelisilmän puutteesta, estetiikan merkityksestä, itsestään luotettavan kuvan antamisesta, tosiasioiden voimasta ja kehitysoptimismista.

Esipuheessaan Uschanov onnistuu tiivistämään vihreistä jotain sellaista, jonka yhdeksi virkkeeksi pukeminen ja todeksi myöntäminen, on monelle vihreälle taatusti tiukka paikka:

[V]ihreissä riittää kyllä sitä empiiristä, tosiasiapohjaista asiantuntijuutta, jonka puutteesta väitän vasemmiston erityisesti kärsivän. Vihreät osoittavat kuitenkin tahattomasti, ettei sekään yksin riitä, mikäli puuttuu kyky ja taito tuoda hallussa olevat tosiasiat esiin vakuuttavalla, keskenään mitä erilaisimpia ihmisiä puhuttelevalla tavalla.

Tällaiselle kriittiselle itsereflektiolle olisi myös vihreissä juuri saavutetusta kunnallisvaalivoitosta huolimatta selkeä tarve. Vihreiden on kyettävä irtautumaan epäuskottavasta hörhön leimastaan. Vihreiden on pystyttävä antamaan luotettavampi kuva itsestään myös niille, jotka eivät äänestä vihreitä, jos edes osan heistä halutaan joskus antavan puolueelle tukensa.

Pelkkä tosiasioiden olemassaolo ei riitä. Ne on voitava artikuloida niin vakuuttavasti, että sille epäluulolle, joka nyt kohdistuu vihreisiin, altistuvat vastaanväittäjät. Tämä myös tarkoittaa, että viesti on osattava kohdistaa niin laajalle yleisölle, että sen ymmärtävät muutkin kuin akateemisesti koulutetut.

Selkein osoitus tällaisesta oli ilmastonmuutoksen muuttuminen kylmästä akateemisesta faktasta kuumaksi yleisesti tunnustetuksi tosiasiaksi. Ilmiö oli vuosikymmeniä osa sitä epäuskottavuuden kaanonia, joka ympäristötietoisuuden yllä leijailee. Samalla, kun ilmastonmuutos korotettiin yhteiselle agendalle, hiilidioksidipäästöt hukuttivat alleen kaikki muut ympäristöongelmat, jotka entiseen tapaan jäivät vain “viherpiipertäjien propagandaksi”.

Uschanovin osoittama vihreiden kyvyttömyys vakuuttaa suurta yleisöä teemoistaan on ympäristön kannalta tuhoisaa. Tämä ongelma on voitettavissa, mutta se edellyttää, että ongelman tunnustetaan olevan olemassa. Vihreät tarvitsevat itsekritiikkiä siinä missä kaikki muutkin.

Helsingin Sanomat tänään:

Helsinki aikoo nostaa uusiutuvan energian osuuden 20 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Nyt Helsingin Energia tuotannosta reilusti alle kymmenesosa perustuu uusiutuvaan energiaan.

Kuten tavallisesti, uutinen nostatti välittömästi voimakkaan ryöpyn vastalauseita, joilla tuulivoiman vastustajat toivottivat kaiken tuulisähkön ja siihen myönteisesti suhtautuvat ties minne.

Tällä kertaa vastalauseiden kuoro ei kuitenkaan tule enää estämään panostamista tuulivoimaan. Helsingin kokoomuksen, vihreiden ja demareiden sekä kaupunginjohtajien valmistelemassa raportissa tuulivoima on asetettu keskeiseksi keinoksi nostaa uusiutuvan energian osuus 20 prosenttiin.

Voimalahankkeiden toteutuessa tuulisähkön osuus nousee yli 12 prosenttiin Helsingin sähköntuotannosta. Suomessa tuulivoiman osuus tuotetusta sähköstä on tällä hetkellä 0,2 prosenttia. Vuonna 2007 tuulivoiman osuus EU-maiden sähköntuotannosta oli keskimäärin 3,8 prosenttia.

Raportin valmistelua johtaneen Helsingin kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtajan Risto Rautavan lausunto kiteyttää tuulivoimasta käydyn väittelyn yhteen lauseeseen:

Minulle oli yllätys, että sen rooli on niin merkittävä.