Muistatteko Sid Meierin? Hän kehitti tietokonepelin nimeltä Civilization. Peli julkaistiin vuonna 1991 ja ainakin omassa varhaisessa teini-iässäni sitä tahkottiin kavereiden kanssa loputtomia iltapäiviä koulun jälkeen. Meitä täytyy olla varmasti kokonainen sukupolvi, jotka olemme käytännössä kasvaneet Civilizationia pelaten. Jos et muista, muistat kai sentään, mikä oli Yo! MTV Raps? Hyvä, ehdin jo melkein huolestua.

Pelaajan tehtävä oli kuljettaa oma kansakuntansa halki historian jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun ihmiskunnan kanssa kohti nykyaikaa ja edelleen tulevaisuuteen. Peli oli niin laaja ja moniulotteinen, että sen ratkaiseminen vei yleensä useita päiviä.

Civilization opetti nuorelle pelaajalle lukemattomia asioita maailmasta. Erityisesti sen, kuinka äärimmäisen keskeistä taloudellinen vaihdanta on ihmiskunnan historiassa ollut. Pelin kautta oppi ymmärtämään, miten ratkaisevasti talous vaikuttaa lähes kaikkeen kuviteltavissa olevaan inhimilliseen toimintaan. Mitä suurempi talous, sitä enemmän jaettavaa. Inhimillisen kehityksen ja taloudellisen kasvun kohtalonyhteys on niin voimakas, että siitä irtautuminen on lähes mahdotonta.

Paljon tärkeämpi opetus pelissä kuitenkin oli, kuinka talouden vaikutukset ulottuvat myös toimijoiden ulkopuolelle. Niin kaikessa hyvässä kuin pahassakin.

Talouden haitallisia oheisvaikutuksia kutsutaan negatiivisiksi ulkoisvaiktuksiksi. Usein, elleinpä melkein yleensä, nämä epätoivotut kielteiset seuraukset kuitenkin unohdetaan. Näin on, koska ulkoishaitat kohdistuvat vaihdannan ulkopuolisiin tahoihin, eli sellaisiin, jotka eivät ole kaupan osapuolia. Kun talouden haittoja ei huomioida, syntyy piileviä kustannuksia, jotka saattavat heijastua lopulta myös vaihdannaan varsinaisiin osapuoliin.

Civilizationissa opettava esimerkki piilokustannuksia aiheuttavasta haitasta on saastuminen. Kun saasteiden määrä ylittää pelin keinomaailmassa tietyn rajan, maailma alkaa lämmetä. Tämä ei tapahdu hiljalleen, vaan dramaattisen yhtäkkisesti. Pelissä lämpenemisen seuraukset ovat kohtalokkaat: talous romahtaa, mikä johtaa hallitsemattomaan sotimiseen, anarkiaan ja väestökatoon, jotka kaikki osaltaan pahentavat talouskatastrofia entisestään.

Kun itse kävin koulua, siellä ei puhuttu mitään lämpenevästä maapallosta ja anarkiasta. Oli vain joku kasvihuoneilmiö, joka sekin oli kuulemma vain teoria jostain, joka voisi tapahtua joskus kaukana 2000-luvulla. Paitsi maantiedon tunneilla. Mantsanmaikka kertoi asian hyvin eri tavalla ja sai sen kuulostamaan erittäin vakavalta. Hän opetti, kuinka planeetan geofyysiset ominaisuudet asettavat talouskasvulle sellaisia rajoja, joiden ylittäminen ei ole mahdollista, vaikka tietotaloudesta tuleekin tulevaisuuden juttu ja energiakysymys ratkaistaan. Hän puhui materiaalisen todellisuuden asettamista reunaehdoista, joille emme voi mitään.

Mutta mantsanmaikkakin joutui puhumaan kieli keskellä suuta, ettei olisi kuulostanut avoimen poliittiselta. Sellaisellehan oli nimikin: viherpiipertäjä. Ne olivat sellaisia tosikkoja, vähän niinkuin uskovaiset, kommarit, pasifistit ja muut, joiden juttuja ei voi ottaa vakavasti.

Harmi. Sillä jos talouden perustavanlaatuisia ilmiöitä ei opeteta koulussa, niiden opettelu jää korkeakouluun. Sinne eivät kaikki mene, ja nekin, jotka menevät, ovat maailmankuvansa jo koulussa muodostaneet. Ja nekin, jotka eivät ole vielä ihan varmoja maailmanselityksensä staattisuudesta, eivät täysin välttämättä kaikki päädy opiskelemaan taloushistoriaa tai muita talousaineita.

Maailmankuvaan, johon ei mahdu käsitteellisesti niin keskeistä asiaa kuin talouden negatiiviset ulkoisvaikutukset, ei mahdu myöskään sellaista asiaa kuin talousjärjestelmän rakenteellinen viallisuus. Eikä markkinatalouden haitallisia puolia voida korjata, ellei olla filosofisesti valmiita myöntämään, että myös markkinataloudessa on vikoja.

Kun usko markkinatalouden täydellisyydestä sekoittuu käsitteellisesti sellaisiin perustavanlaatuisiin talouden ulkopuolisiin asioihin kuin vapaus ja demokratia, syntyy markkinafundamentalismia. Sitä seuraa kehäpäätelmä, jonka mukaan vapautta ja demokratiaa ei ole olemassa nykyisen markkinajärjestelmämme ulkopuolella.

Tosiasiassa vapaus ja demokratia ovat tehneet markkinatalouden mahdolliseksi – ei toisin päin. Siksi vapaudesta ja demokratiasta voi syntyä myös muunlaisia taloudellisia järjestelmiä kuin juuri nykyisenkaltainen markkinatalouden sovellus.

Civilizationissa tähän pisteeseen tultaessa pelaajan avustama ihmiskunta saavutti sellaisen teknisen kehityksen tason kuin future technology, tulevaisuuden teknologia. Sen avulla ihmiskunta ratkaisi pelissä kaikki ongelmansa muuttamalla asumaan maapallon ulkopuolelle, Alfa Centauriin.

Meillä ei valitettavasti ole tällaista vaihtoehtoa. Meillä on vain tämä yksi planeetta, jolla voimme asua ja elää. Siksi meillä ei ole kuin yksi mahdollisuus: meidän on pidettävä tämä planeetta sellaisena, että ihmiskunta voi asua täällä vielä huomennakin, sillä edes tulevaisuuden teknologia ei tule lisäämään maapallon fyysisten resurssien määrää: puhdasta maata, vettä ja ilmaa.

Toivottavasti kaikki tulevaisuuden taloudelliset ja poliittiset päättäjät ovat pelanneet Sid Meierin Civilizationia. Kuluttajista ja äänestäjistä puhumattakaan.

Palaan edelliseen kirjoitukseeni, jossa Hervé Kempf kysyi, “Miksi emme siis harjoita sellaista politiikkaa, joka voisi todella estää ympäristökriisin syvenemisen?”

Vastaus on, koska valtaan päästäkseen puolueiden on saatava riittävästi ääniä. Kerätäkseen valta-asemaan tarvittavan kannatuksen puolueen on ajettava sellaista politiikkaa, jota keskiluokka siltä edellyttää. Puolueilla on demokratiassa paljon valtaa, mutta vielä enemmän sitä on äänestäjillä. Ja kaikkein eniten valtaa on mediaaniäänestäjällä.

Demokratiassa äänestäjä antaa kannatuksensa sellaiselle ehdokkaalle, jonka katsoo parhaiten edustavan toiveitaan. Harva löytää täydellistä edustajaa, mutta äänestysprosentistamme päätellen niin moni, ettei järjestelmä asetu kyseenalaiseksi.

Vihreiden tarjoamat ratkaisut ovat vastoin keskiluokan näennäistä etua: materiaalista kulutusta suosivaa elämäntapaa. Helsingin ulkopuolella puoluetta pidetään ylimielisenä ja elitistisenä, koska sen viesti on, että elämäntapamme on muututtava.

Vihreiden ongelma on, että haastaakseen oikeasti kolme suurta puoluetta, vihreät tarvitsevat enemmän ääniä. Niitä taas ei kerry, koska keskiluokka ei halua muutosta.

Samaan aikaan muut puolueet ovat kriisissä, koska niiltä puuttuu oma viesti äänestäjille. Sen sijaan, että ne kertoisivat äänestäjille, millainen on 2000-luvun yhteiskunta, mediaaniäänestäjän vaatimukset määrittelevät vanhojen puolueiden poliittiset tavoitteet. Tätä kutsutaan äänestäjien kuuntelemiseksi.

Tilanne on kummallinen: ne puolueet, jotka kuuntelevat keskiluokan ääntä, ovat kriisissä, kun taas ainoa puolue, yrittää kertoa keskiluokalle, että sen on muutettava elintapojaan, ei ole kriisissä. Puolueen kannatus jää alle 10 prosenttiin, koska keskiluokkaa ei huvita kuluttaa nykyistä vähempää, vaan päinvastoin entistä enemmän. Viittasin tähän edellisessä kirjoituksessani vangin dilemmana.

Mediaaniäänestäjää miellyttää suuresti ajatus, että asiat jatkuvat lokoisasti niin kuin ennenkin. Puolueet vastaavat äänestäjiensä toiveisiin ja hyötyvät tästä pitämällä valta-asemansa. Media tukee asetelmaa kutsumalla kriitikkoja viherpiipertäjiksi. Tätä kutsutaan symbioosiksi.

Missä se paljon puhuttu puolueiden kriisi siis oikein luuraa? Yksi johtopäätös onkin, ettei puolueilla ole tosiasiassa mitään kriisiä.

Ainoa todellinen kriisi on äänetön ympäristökriisi. Keskiluokkaa taas ei voisi ympäristökriisi juuri vähempää kiinnostaa. Tämän ääneen sanomista kutsutaan elitismiksi.

Koska demokratia on mielestäni ainoa väline estää ympäristökriisiä muuttumasta hitaasti katastrofiksi, olen sitä mieltä, että jonkun on aika haastaa keskiluokka debattiin omista eduistaan. Vaikka sitten leimautuisi elitistiksi.

Ilmastonmuutoksen leveän selän takana etenee äänetön ympäristökriisi. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta populaarijulkisuus vaikenee kriisin muista kuin ilmastoulottuvuuksista: biodiversiteetin kaventumisesta, kemiallisesta saastumisesta, valtamerten ekosysteemin vaurioitumisesta jne.

Uusimmassa Diplossa toimittaja Hervé Kempf kirjoittaa aiheesta terävän poleemisesti. Hän kysyy ja vastaa itselleen, “Kuinka rikkaat tuhoavat maailman?” Rikkailla Kempf ei tarkoita miljonäärejä, vaan länsimaista keskiluokkaa. Siis sinua ja minua.

Ratkaisu ympäristökriisiin on kaikille selvä: “Ympäristötuhojen ehkäisemiseen ja ympäristön elvyttämiseen pätee yksinkertainen periaate: ihmisten on rasitettava biosfääriä vähemmän.”

Nykyinen kuluttaminen ei enää kasvata, vaan tosiasiassa heikentää hyvinvointiamme. Polttavin kysymys tiivistyykin lauseeseen “Miksi emme siis harjoita sellaista politiikkaa, joka voisi todella estää ympäristökriisin syvenemisen?”

Vastaus on, koska kehotus kuluttaa vähemmän on vastoin vallitsevaa poliittista ideologiaamme. “Keskiluokka ei suostu kuluttamaan vähemmän, jos kaikki eivät tee samoin.”

Kyse on klassisesta vangin dilemmasta: jokainen tietää, että yhteisen edun mukaista olisi laskea materiaalista kulutustasoamme. Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska yksilön kannalta matalampi kulutustaso on sosiaalisesti heikompi vaihtoehto kuin korkean kulutustason tavoittelu.

Väitetään, että puolueissa ei ole eroja. Itse voin sitoutua vain sellaiseen puolueeseen, jonka ensisijainen poliittinen päämäärä on vangin dilemman ratkaiseminen. Valintaa helpottaa, ettei tarjokkaita ole aivan tungokseksi asti piisannut.

Carrotmob on saanut Suomessa lentävän vastaanoton. HS:n ja Vihreän Langan artikkelien ja Facebookiin perustettujen kahden eri ryhmän ansiosta tietoisuus asiasta on lähtenyt hyvin leviämään.

Nyt vain porkkanat pystyyn ja porkkanoimaan! Kuten Mari Koo blogissaan kirjoittaa,

Porkkanointi taitaa osua juuri sopivasti ajan hermoon. Kuluttajat haluavat win-win-vaikutuskeinoja, ja yrityksetkin lienevät ovat kypsiä lähtemään hommaan mukaan.

Tässä alkuperäisen San Franciscon porkkanajengin videotervehdys Suomen porkkanaporukoille.

Klikkaa tästä, jos video ei näy oikein.

Hurraa! Hesari uutisoi juuri Carrotmobin ostotempauksesta, joka on rantautumassa syksyllä Megapoliksen myötä Helsinkiin.

Tempaus ei muuta maailmaa kertarysäyksellä, mutta osoittaa, millaisia vaikutusmahdollisuuksia organisoidulla kriittisellä kuluttajaliikkeellä todella on.

Kun ympäristöasiat ennemmin tai myöhemmin lyövät itsensä oikeasti läpi, kaupan ja teollisuuden aloilla pärjäävät viimein paremmin ne, jotka huomioivat toimintansa ympäristövaikutukset.

Kaipaamme enemmän tällaista myönteistä toimintaa, jotta Impivaarassakin vihdoin ymmärretään, ettei ympäristötietoisuus ole yhtä kuin paluu kivikaudelle, vaan mitä kannattavinta liiketoimintaa.

Klikkaa tästä, jos video ei näy oikein.

Suomalainen autoilee vuodessa keskimäärin 17 700 kilometriä. Vuonna 2005 uusien bensa-autojen keskikulutus oli 7,6 l/100 km (eli 76 l/1000 km). 17 700 kilometrin vuosittainen ajo vie siis keskimäärin 1345,2 litraa bensaa. Tämä maksaa päivän hinnalla (1,50 euroa/litra) vuodessa 2018 euroa.

Onko kaksi tonnia vuodessa paljon vai vähän, riippuu tietenkin jokaisen ihmisen tuloista ja henkilökohtaisista preferensseistä. Minulle kahden donan bensalasku olisi paljon, todella paljon, rahaa. Se vastaa asuntoni kahdeksan kuukauden yhtiövastiketta.

Oma valintani on selvä: käytän mieluummin rahani asumiseen kuin bensaan. Ymmärrän, että monelle päinvastainen valinta on yhtä itsestään selvä. Kumpikaan valinta ei ole sen oikeampi kuin toinen. Jokainen yksilö päättäkööt omasta asumisestaan itse.

Suomessa on 5,3 miljoonaa yksilöä. Planeetallamme asuu tällä hetkellä 6,5 miljardia yksilöä. 40 vuoden kuluttua maailmassa on 9 miljardia yksilöä. Se tarkoittaa paljon yksilöllistä päätöksentekoa. Niin valtavasti, että pelkästään yksilöiden vapaan tahdon varassa maailmasta loppuvat vapaasti valittavana olevat vaihtoehdot – ja ennen pitkää myös bensa.

Jos jokainen suomalainen kuluttaisi 2018 euroa vuodessa polttoaineeseen – ja yhteiseksi onneksemme ei kuluta, sillä maassamme on vain 2,6 miljoonaa henkilöautoa ja 400 000 muuta autoa, joista osa kulkee dieselillä –, kansallinen bensalaskumme kohoaisi 10,9 miljardiin euroon. Siis 10.900.000.000 euroon. Siinä on aika monta nollaa. Vuodessa. Bensaan.

Mutta onneksi tämä karmaiseva kauhuskenaario ei ole totta, vaan oikeasti kulutammekin vain vaivaiset 7,2 miljardia euroa vuodessa autoliikenteen polttoaineeseen!

Montakohan piskuista kilometriä raidetta niin vähäpätöisellä summalla edes saisi?

Ja heti perään vielä toinen poiminta Streetsblogista ehdotettuihin öljyn lisäporauksiin liittyen.

En voi välttyä johtopäätökseltä, että USA:n öljyriippuvuus on täysin verrattavissa Suomen henkiseen riippuvuuteen energiaintensiivisyydestä. USA:ssa öljyn hinta halutaan pitää kurissa aloittamalla poraukset Alaskan luonnonsuojelualueilla ja Suomessa sähkön hinnannousua vastaan taistellaan lisäämällä energiantuotantoa. Molemmat taistelut tullaan häviämään niin kauan, kunnes energiantuhlauksesta todella siirrytään energiansäästöön.