Kuva: Alex Thomson

Helsinkiläiset ovat varmasti yhtä mieltä, että autojen saaminen maan alle, pois kaduilta, on toivottavaa. Itse olisin valmis maksamaan siitä ilosta huomattavastikin. Paljon se kyllä maksaisikin - yli 100 000 euroa metriltä, eli yhteensä yli 500 miljoonaa euroa.

Kalleudestaan huolimatta tunneli vapauttaisi katutilaa jalankulku- ja pyöräilyliikenteelle sekä asukkaiden iloksi muuten vain. Ideaalitapauksessa keskustan maanpäällisen läpiajoliikenteen poistuminen tarkoittaisi, että Helsinkiin saataisiin vihdoin laaja kävelykeskusta, koska samalla parkkipaikkoja vähennettäisiin reilulla kädellä ja useita katuja (vähintään 12-20 kpl) muutettaisiin moottoriliikenneväylistä pihakaduiksi. Niillä autoilu olisi sallittua, mutta nopeudet laskettaisiin 20 km/h:n tasolle. Tällainen pihakaduista koostuva kävelykeskusta on esimerkiksi Göteborgissa.

* * *

Näin mm. Pohjoisrannan viidestä kaistasta vähintän kolme poistuisi autoliikenteen käytöstä ja tilalle suunniteltaisiin Merisatamanrannan tyyppinen puistoalue. Esplanadin puisto rauhoitettaisiin siirtämällä liikenne kokonaan puiston varjoisalle etelälaidalle. Siten jalankulkualue levittäytyisi kadun koko aurinkoiselle pohjoispuolelle, ja katutila otettaisiin hyötykäyttöön.

Kaisaniemenkadulle luotaisiin ruuhkan tilalle kauppakatumainen ilme. Samalla Kaisaniemenkadun, Vuorikadun ja Vilhonkadun muodostamasta aukiosta tulisi eräs keskustan viihtyisimpiä ajanviettopaikkoja joukkoliikenteen painuessa pienhiukkaspäästöineen päristelemään, nokeamaan ja savuttamaan maan alle.

Kaivokadulla Ateneumin ja Kansallisteatterin välistä kulkisivat vain raitiovaunut, johdinautot tai sähköbussit. Jalankulkuväylän laajentaminen nykyiselle katualueelle vilkastuttaisi alueen kaupankäyntiä merkittävästi. Autot pysäköitäisiin maan alle, josta ne nousisivat ylös vasta Itä- tai Länsiväylällä.

* * *

Tämä kaikki on kuitenkin vain minun cityvihreää päiväuntani.

Keskustatunnelin lähtökohtana on alusta lähtien ollut siirtää vain hyvin pieni osa autoista maan alle, jättää niistä huomattava osa maan päälle – ja itse asiassa lisätä autoliikennettä kokonaisuudessaan reippaasti. Kävelykeskustalta tilan vieville maanpäällisille parkkipaikoille ei ole keskustatunnelin suunnittelussa uhrattu ajatustakaan.

Kuvaamastani haaveideni kävelykeskustasta ei saavutettaisi keskustatunnelin rakentamisella mitään osaa; vain pelkkä naurettava torso: Kaivokadusta tulisi dieselbussivetoinen joukkoliikennekatu ja Pohjois-Espalta lähtisi toinen kaista pois jättäen toisen kaistan yhä autojen käyttöön.

Siinä siis koko “kävelykeskusta” kaikessa komeudessaan. Kaksi kadunpätkää! Pysäköidyt autot niin Etelä-Espalla kuin muuallakin keskustassa jököttäisivät jatkossakin paikoillaan kuin pyhät lehmät Mumbaissa.

* * *

Keskustatunnelin suunnittelun lähtökohta on ollut alusta lähtien väärä. Valmis tunnelisuunnitelma on ollut jo vuosia valmis - kävelykeskustan odottaessa edelleenkin edes suunnitteluvaiheen käynnistämistä. Nyt on vaihdettava marssijärjestystä. Suunnittelun perustaksi on otettava aito kävelykeskusta.

Vasta, kun on suunniteltu laaja kävelykeskusta ja hyväksytty sille lainvoimainen asemakaava, voidaan  keskustatunnelin toteuttamista harkita. Väärässä järjestyksessä tehty vanha tunnelisuunnitelma ei ole sellaisenaan toteutettavissa. Tunnelihankkeesta on jo luovuttava kokonaan tai tehtävä siitä täysin alisteinen kävelykeskustan asemakaavaan nähden.

Asioiden aiemman tärkeysjärjestyksen ovat määritelleet vuosia sitten Helsingin entinen voimakaksikko, kokoomus ja demarit. Nyt, kun vihreät ovat nousseet kaupungin toiseksi suurimmaksi ryhmäksi, on syytä käynnistää todellisen, laajan kävelykeskustan suunnittelu ja päättää tunnelikysymyksestä vasta, kun kävelykeskustan asemakaava on valmis.

Kuva: Slices of Light

Vihreät esittivät tänään, että Suomessa pitäisi siirtyä yleisestä asevelvollisuudesta valikoivaan asevelvollisuuteen Itävallan, Liettuan, Ruotsin, Saksan, Tanskan ja Viron tavoin. Jotta Suomi todella siirtyisi valikoivaan asevelvollisuuteen, täytyisi tosin tapahtua vielä melkoisesti. Sen verran syvässä usko nykyjärjestelmämme täydellisyyteen maassamme istuu.

Avauksen heikoin kohta on, että 27:stä EU-maasta 21 on sotilasliitto Naton jäseniä. Vain kuusi ei ole: Irlanti, Itävalta, Kypros, Malta, Ruotsi ja Suomi. Kolme maista on saaria, ja kahden sijainti on sellainen, ettei niiden tarvitse liittoutua. Suomella ei ole näitä ominaisuuksia puolellaan.

EU-maista asevelvollisuudesta kokonaan ovat luopuneet Belgia, Bulgaria, Espanja, Hollanti, Irlanti, Iso-Britannia, Italia, Latvia, Luxemburg, Malta, Portugali, Puola, Ranska, Romania, Slovakia, Slovenia, Tsekki ja Unkari. Näistä 18:sta palkka-armeijaan siirtyneestä maasta 16 on Naton jäseniä.

Merkittävin yhdistävä tekijä EU-maiden puolustuksen järjestämisessä on siis Nato – ja näin tulee olemaan vielä pitkään. Mistään EU:n yhteisestä puolustuksesta ei ole toistaiseksi tietoakaan, eikä sellaista välttämättä tule ikinä olemaankaan.

Vaikka en jaksakaan uskoa, että esityksemme toteutuisi ehkä koskaan sellaisenaan, sillä on tärkeä tehtävä potkia keskustelua puolustusvoimiemme uudistamiseksi hereille.

Yleisen asevelvollisuuden suorittaa Suomessa nykyään enää keskimäärin 65 prosenttia ikäluokan miehistä. Intin käyneenä omakohtainen kokemukseni on, että nykyinen, huonosti varustettuja tykinruoaksi tarkoitettuja kolkkapoikia tuottava massa-armeija, on ajastaan auttamatta jäänyt. Tilalle tarvitaan pienempi, mutta paremmin koulutettu, nykyaikaisesti varustettu ja nopeasti reagoimaan kykenevä asevoima.

Juuri tällaisia avauksia politiikassa tarvitaan, vaikka netin anonyymit kypäräpäät aluksi tyrmäävätkin esityksemme sen kaikilta osin. Merkittävintä on, että pian yksikään puolue ei voi olla ottamatta kantaa siihen, miten puolustusvoimamme saadaan tuotua 2000-luvulle. Kehitys kaikilla elämänaloilla heijastuu vääjäämättä myös Suomen armeijaan ja hyvä niin.

Professori Laura Kolbe ja tutkija Outi Kuittinen arvioivat ansiokkaasti julkisen tilan käyttöä (HS Kaupunki 17. 7.). Vain eräs seikka oudoksutti: kulttuurisen muutoksen lähtökohdaksi otettiin nurinkurisesti järjestyslain säätäminen vuonna 2003.

Kaupunkikulttuurin uudistuminen ei ole kummunnut lainsäädännöstä. Järjestyslailla päinvastoin reagoitiin tapakulttuurin muutoksiin. Laki säädettiin, koska kunnalliset järjestyssäännöt olivat eriytyneet toisistaan niin paljon, että niiden tilalle tarvittiin ajantasainen, koko maan kattava normisto.

Varsinainen irtiotto 1960-lukulaisesta tapakulttuurista tapahtui Euroopan kulttuuripääkaupunkivuonna 2000. Teemavuosi tarjosi tilaisuuden esitellä 1960-luvun “vallankumouksen” erinomaisuudesta tuolloin yhä vakuuttuneille päättäjille uutta, selkeästi aiemmasta poikkeavaa kaupunkikulttuuria.

Nyt, vuosikymmentä myöhemmin, näyttää ajoittain siltä, että 1960-lukulaisten tauti on alkanut taas vaivata: Helsinki on hukannut paljon siitä rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta, joka leimasi 1990-luvun lamasta toipuvaa kaupunkiamme koko viime vuosikymmenen alun. Usko kukoistavan kaupunkikulttuurin mahdollisuuksien alituiseen kehittämiseen tuntuu osittain hiipuneen.

Vaikuttaakin siltä, että vuonna 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki Turku osoittaa olevansa julkisen tilan hyödyntämisessä monin tavoin Helsinkiä etevämpi. Rantojen aktiivikäyttö, elävä pienkahvilakulttuuri, laajat pihakadut, käyskentelyyn houkutteleva kävelykeskusta, asuinkatujen varsilla kasvavat puut, keskustakirjasto, jalkakäytäville ja aukioille levittäytyvät terassit ilman kaljankittauspakkoa – siinä esimerkkejä, joilla Turku jättää Helsingin varjoonsa jo nyt.

Vuoteen 2012 virittäytyminen tarjoaa Helsingille tilaisuuden uuteen kukoistukseen, mutta mahdollisuus on myös uskallettava käyttää. Tämä on päättäjien lisäksi haaste erityisesti virkamiehille.

Parhaassa tapauksessa maailman designpääkaupungin korskea titteli avaa oven kaupunkikulttuurimme kypsymiselle. Sellaista kehitystä Kolbe ja Kuittinenkin ennakoivat: tilan aktiivinen käyttö kytkee ihmiset elinympäristöönsä ja on siten parasta vastalääkettä välinpitämättömyydelle.

Turun Sanomien haastatteleman kerjäämistä pohtivan työryhmän edustajan mukaan ilmapiiri on myönteinen kerjäämisen kieltämiselle. Työryhmä haluaisi näyttää, että Suomessa ei suvaita ihmisten hyväksikäyttöä.

Kuva: vinylmeister

Rikollisuus on ilman muuta poliisiasia. Koronkiskonta, jonka kohteeksi monet kerjäävät ihmiset altistuvat, täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tuntomerkit. Ratkaisuksi ehdotettu kerjäämisen kriminalisointi ei valitettavasti kuitenkaan kohdistu järjestäytyneisiin rikollisiin, vaan rikollisten hyväksikäyttämiin ihmisiin.

Tanskan kokemusten perusteella tiedetään, ettei kerjääminen kriminalisoinnin myötä suinkaan lopu. Ilmiö vain muuttaa muotoaan. Onkin kyseenalaista, mitä kriminalisoinnilla toivotaan saavutettavan.

On nimittäin täysin selvää, että mikäli kerjääminen kriminalisoidaan, kerjäläiset eivät katoa katukuvastamme minnekään – samat ihmiset vain siirtyvät myymään kukkia ja rihkamaa, pesemään autojen tuulilaseja tai ajautuvat rikosten pariin. Samalla he jatkavat jätteiden kierrättämistä ja asumista kaupunkien laita-alueilla olosuhteissa, joita harva haluaisi kokea.

Yhteiskunnan voimavarat on suunnattava kerjäämisen taustalla olevien, jo valmiiksi laittomien asioiden torjuntaan, ei ongelmien rikolliseksi määrittelemiseen. Kriminalisointi syö resursseja, jotka eivät muutenkaan ole lisääntymässä. Poliisitoimien tehoa on arvioitava sen perusteella, miten niillä voidaan vaikuttaa juuri järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Ongelman todellinen ydin on, että köyhyys pysyy Itä-Euroopassa muuttumattomana juuri niin kauan, kunnes siihen puututaan EU:n laajuisesti. Tämä ei muutu, vaikka kerjääminen tehtäisiin Suomessa rikolliseksi. Itä-Euroopan romanien surkeaa kohtelua on katsottu sormien läpi vuosikausia aivan samalla tavalla kuin Kreikan tilastovääristelyä viime kuukausiin asti.

Syy Itä-Euroopan romanien viheliäiseen tilanteeseen kotimaissaan on heidän sosiaalisessa asemassaan – ei laiskuudessa, typeryydessä tai saamattomuudessa. He ovat Itä-Euroopan ”kastittomia”, kotimaissaan hyvin pitkälti muita vähempiarvoisina pidettyjä ihmisiä.

Kyse on EU-kansalaisiin useissa EU-maissa kohdistuvasta järjestelmällisestä syrjinnästä. Siihen on puututtava sosiaalipoliittisin keinoin. Poliisitoimet muissa EU-maissa eivät tee muuta kuin siirtävät ongelmaa, joka ei tule ratkeamaan yksilöihin kohdistuvin pakkokeinoin.

Harva yhteiskunta Itä-Euroopassa on tasa-arvoinen. Suomi on elävä esimerkki maasta, joka on kavunnut vaikeuksien kautta kohti parempaa elintasoa. Vaikka emme olisi halukkaita jakamaan omasta hyvinvoinnistamme muruakaan muille, meidän on kyettävä osoittamaan, että Suomen tie olisi hyvä tie Itä-Euroopallekin.

Köyhyys hävitetään vain suunnitelmallisella yhteiskuntapolitiikalla. Elintaso kohenee vain asettamalla tavoitteita ja pysymällä niissä lujatahtoisesti vaikeinakin aikoina. Ainoastaan tasa-arvoinen yhteiskunta kykenee vähentämään syrjintää. Samalla Suomen on pidettävä määrätietoisesti kiinni omasta tasavertaisuudestaan.

The 2010 Copenhagen Cycle Parade from tulenheimo on Vimeo.

Puolet keskustan kannattajista sanoo, että kaksi vuotta jatkuneen vaalirahakohun kohdistuminen keskustaan johtuu ensisijaisesti median ajojahdista. Vain neljä prosenttia kannattajista näkee, että keskusta olisi hankkinut rahoitusta väärin keinoin.

Uutisointi on vinoa. Kärkeen on nostettu ajojahtiänkyröiden mielipide, vaikka samaan aikaan kepussa on selkeästi pinnan alla käynnissä jotain todella harvinaista. Merkittävä osa keskustan kannattajista on toimintatapojen tervehdyttämisen kannalla.

Olisi nimittäin ollut paljon kiinnostavampaa uutisoida, että 34 % vastaajista oli sitä mieltä, että “keskusta ei ole kertonut vaalirahoituksestaan riittävän avoimesti.” On huomiota herättävää, että jopa 1/3 kepun äänestäjistä on tuota mieltä.

Kun mukaan lasketaan ne 4 % puolueen kannattajista, jotka ovat sitä mieltä, että “keskusta on hankkinut rahoitusta väärin keinoin”, jopa neljä kymmenestä kepulaisesta on valmis tunnustamaan puolueessa itsessään olleen vikaa vaalirahakohussa.

Vaikka joka toinen kepulainen kyyristyy yhä siilipuolustukseen, silti lähes yhtä monen kannattajan mielestä puolue ei voi enää piiloutua perunakellariin. Tarvetta peiliin katsomiselle kepussa todella onkin. Puolue tunnetaan pääasiassa suhmuroinnista ja omien kannattajiensa etujen ajamisesta muiden rahoilla.

Lahden puoluekokouksessa vastakkain ovat nämä kaksi voimaa. Kepua ei voi selittää normaalilla logiikalla. Niinpä kun nämä kaksi härkää alkavat ottaa toisistaan mittaa, lopputulos voi yllättää. Riittääkö jarruttajien panos estämään väistämättä edessä olevaa muutosta – vai saavatko uudistusmieliset keskustan otteeseensa?

Jalankulkijat ja pyöräilijät on Berliinissä erotettu pääsääntöisesti aina omille väylilleen. Berliinissä pyöräkaistoja on vain nopealiikenteisten pääkatujen ajoradoilla. Muualla kaupungissa pyöräilijät kulkevat rauhallisilla asuinkaduilla sujuvasti muun ajoneuvoliikenteen joukossa.

Päivät kuluivat kavereiden kanssa mm. Radioheadin, Nick Caven, Supergrassin, Smashing Pumpkinsin, Flaming Lipsin, Mercury Revin ja Metallican keikoilla.

Tienasin myös matkoihin, juomiin ja ruokaan käyttämäni kruunut takaisin tuoppeja keräämällä. Yhtenä vuonna jäimme jopa voitolle, kun keräsimme tyttöystävän kanssa rahat yhteiseen pottiin.

Kuva: Stig Nygaard

Tanskalaiset suhtautuivat pohjoismaiseen tuoppeja keräävään nuorukaiseen erittäin sydämellisesti. Monet antoivat mukaan tuoppien kantoon tarkoitetun pahvikahvansa, joka oli erityisen himoittua tavaraa, sillä yhdestä pahvista sai viittä tyhjää tuoppia vastaavan rahasumman. Kaupan päälle opin paikallisilta kuolemattomia tanskankielisiä one-linereita.

Kymmenisen vuotta myöhemmin minun ei tarvinnut enää poimia tyhjiä tuoppeja mudasta, vaan minulla oli varaa rahoittaa festarini palkkatöillä ansaitsemallani rahalla.

Vuosikymmenessä myös festivaalien tunnelma oli muuttunut. Samoin Tanskan yhteiskunnallinen ilmapiiri. Tuoppien keräilystä oli tullut Slovakian romanien hommaa. Heihin ei suhtauduttu samanlaisella veljellisellä lämmöllä kuin nuoreen suomalaiseen pipopäähän.

Tanskassa näkee kaduilla, juna-asemilla ja puistoissa romanien lisäksi paljon toimettomia Grönlannin inuiteja. Usein juovuksissa. Näky on hyvin surullinen; ei vähiten sen herättämien Tanskan historiaan liittyvien ajatusten vuoksi. Tanskassa kerjääminen on kielletty lailla. Kerjäämistä se ei ole kitkenyt.

Kerjääminen voi olla hyvinkin häiritsevää, mutta rikollista? Kuten Niinistön Ville tänään kirjoittaa, ongelman ydin eivät ole romanit, vaan köyhyys. Vaikka köyhyys ei poistu kerjäämällä, ei se taatusti vähene poliisitoiminkaan. Ongelma ratkeaa vain puuttumalla sen todellisiiin syihin: Itä-Euroopan romanien ja Tanskan inuitien sietämättömän huonoon tilanteeseen.

“voiko esimerkiksi tuulivoimaa
tuottaa niin paljon
kuin tässä paketissa
on laskettu

se on todella mittava
mittava panostus

ja esimerkiksi tuulivoimapuistoon
suunnitellut tuulivoimapuistot

ovat saamassa ankaraa vastustusta
Oulun seudulla
Perämeren pohjukassa
Hailuodon ja Oulun

Hailuodon ja Oulun
välissä

ja sen takia että se on
paitsi että se ei
on

tuskin
tuskin siellä sillä tavalla
tuulee

niin
se on myös
muuttolinnuille

hyvin
hyvin
hyvin
vaarallista

lennellä Limingan lakeuksille
tuulivoimapuistojen yli

mutta
senkin voijaan tietenkin

tietenkin
tuota estää

ja sijoitella ne sillä tavalla

että
että ne tulevat
että ne kestävät

myös
myös lintujen
lintujen muuton”

Sanoitus Tuulikki Ukkola, 2010.

sen avulla
ydinvoiman avulla

sähköä käyttävä
raskas
teollisuus

joka on
joka ei pelkästään oo
raskasta teollisuutta

vaan energiaystävällistä
ja tehokasta
tehokasta
tehokasta teollisuutta

niin se saa
sen sähkön
omakustannushintaan

se ei joudu ostamaan sitä enää
energiamarkkinoilta
kalliiseen hintaan